#100paivaa

Yle lanseeraa tammikuun ensimmäisenä paljon mainostetun tv-sarjan 100 päivää ilman viinaa, jossa kuuluttaja ja radiopersoona Maria Junger, laulaja ja lauluntekijä Samae Koskinen, toimittaja Arto Nyberg sekä Matti "tarviiko mun oikeesti kertoa kuka" Nykänen ovat konseptin nimen mukaisesta 100 päivää ilman viinaa. Ohjelmaa ollaan mainostettu oikeen urakalla sosiaalisessa mediassa (lähinnä se nousee puheenaiheeksi koska Nykänen on mukana) ja aihe on herättänyt keskustelua joka tietenkin on aina ihan ok. Samaan aikaan haastetaan suomalaisia olemaan päivä, viikko tai vaikka se kokonaiset 100 päivää juomatta rekisteröitymällä sivuille (ja ilmeisesti tästä on myös matkapuhelinsovellus, mutta tiukan etsinnän jälkeen en ole sitä vieläkään löytänyt).

Ihan kiva ajatus Yle.

Mutta tietääkö kukaan tuotannon puolella mitä 100 päivää todella tekee ihmiselle joka ei ole alkoholisti, mutta kieltää itseltään alkohlin muutenvaan? Ihmiselle joka on tottunut alkoholin viihdekäyttöön niin ruokapöydässä yhden viinilasillisen verran kuin baarissa useamman tuopillisen kanssa? Ihmiselle, tavalliselle nuorelle joka elää kohtalaisen tavallista, suomalaista juomakulttuuria?

Todennäköisesti ei.

Mutta mä tiedän. 

Mä saavutin mun 100 päivää suunnilleen kuukaus sitten ja se oli yks mun elämän hirveimmistä kokemuksista. Mä kävin läpi niin hirveetä henkistä helvettiä etten oo ollu sellasessa tunteiden pyörremyrskyssä koskaan ennen. Ilman tätä blogia ja kirjottamista mä oisin todennäköisesti ratkennu jo. Mä puran tänne paljon sellasta, mitä mä en koskaan julkaise. Joko ne on liian synkkiä, huonosti kirjoitettuja tai vaan niin yksinkertasta ajatuksenjuoksua ettei niistä saa kukaan mitään selvää.

Mutta muutama päivä 100 päivän jälkeen mä kirjotin jotain minkä julkasemista oon miettiny jo pitkään.

Joku saatto lukeakin tän. Se oli esillä n. 30min klo 1:40-2:10 jonka jälkeen otin sen pois. Syy miksi poistin tekstin näkyvistä oli yksinkertaisesti sen henkilökohtaisuus. Se antaa musta liian haavoittuvaisen kuvan. Mä pidän siitä, et ihmiset näkee mut rohkeena ja vahvana. Mutta Ylen ohjelman lanseeraamisen valossa mä luulen, että on aika kertoa mitä 100 päivää mulle teki:

 Valoa Kohti

Loppusyksy oli jostain syystä tosi raskas. Mua väsytti tosi paljon, mä en pystyny keskittymään mihinkään enkä tuottamaan mitään järkevää. Mä en oo kahteen viikkoon ees yrittäny luoda yhtäkään vaatetta. Mä en oo käyny salilla enkä lenkillä. Mä en oo tavannu oikeestaan ketään. 

Seuraava voi tulla kohtalaisen järkytyksenä joillekkin:

Mun on pakko myöntää, että mä oon aika huonossa jamassa tällä hetkellä. 

Mä en ois koskaan kuvitellu, kuinka vaikeeta mun on olla juomatta.
Ja mä myös tiedän, miksi: 

Mä en oikeesti osaa käsitellä mun tunteita ilman. 

Oon koko mun aikuisiän tarttunu pulloon aina, kun mikä tahansa muu tunne kuin ilo yrittää puskee läpi. Se on ihan sama onks se suru, ahdistus, pelko, ihastuminen, AINA, poikkeuksetta, mä oon upottanu mun tunteet lasin pohjalle. Ja nyt kun mä en enää voi, mua pelottaa. Ja sekin on tunne. 

Must tuntuu et mä halkeen kaikista näistä fiiliksistä mitä mul on. 

Mä oon surullinen, koska mun ystävät ei osaa enää soittaa mulle ku mua ei voi pyytää kaljalle.
Mä oon vihanen, koska asiat ei tunnu järjestyvän niinku mä haluisin.
Mä oon kauhuissani, koska mä päätin kirjottaa mun tunteista ja näin paljastaa maailmalle et mulla oikeesti on niitä. 

Mä oon ahdistunu, koska jokainen virhe minkä oon mun elämässä tehny tulvii mun mieleen enkä pysty enää sulkemaan niitä pois. Mä en pysty enää juosta baariin ihmisten keskelle ja unohtaa et mäkin epäonnistun välillä. 

Ja musta tuntuu, etten mä pysty kasaamaan palasia enää paikalleen. Musta tuntuu, että palaset tippuu mun kädestä enkä oo tarpeeks vahva enää nostamaan niitä ylös ja pistämään paikalleen. 

Ja silti mä pystyn. Koska alkoholia tai ei alkoholia, mikään ei oo muuttunut. 

Ja nimenomaan tätähän mä halusin. 

Tää on just se mihin mä tällä koko jutulla pyrin. Tää on just se, miten mä löydän itteni uudestaan. 

Ja mä luulen, et nimenomaan tätä mä tarviin. 

Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, mun on pakko käydä pohjalla, et mä voin nousta jälleen. 

Parempana ja uudempana. 

Ja siks kaikki nää negatiiviset tunteet jää kohta ilon varjoon. Koska vaikka tällä nimenomaisella hetkellä kun mä kirjotan tätä, mä itken kunnolla ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, mä tiedän, että huomen aamulla mä herään ja mun nousu voi alkaa. 

Koska mä oon vihdoin antanu itelleni luvan olla viallinen. 

Ja mä oon antanu itelleni luvan tuntea. 

Ja niin toivoa täynnä kun toi teksti onkin, tällä hetkellä, 120 päivän kohdalla, mä edelleen koitan kasata niitä paloja yhteen.

Matti Nykänen sanoi haastattelussa tohon 100 päivää ilman viinaa - ohjelmaan liittyen, että elämä alkoholin kanssa on ollut todella yksinäistä. Luulen, että 100 päivää ilman viinaa on Matille hyvää aikaa olla raitis kameramiesten ympäröimänä suorittamassa tehtäviä rahaa hyväntekeväisyyteen keräten, mutta henkilökohtaisesti mä en oo koskaan ollut niin yksin, kun sillä hetkellä kun alettiin lähestymään 100 päivää.

Mä en koskaan elämässä oo tuntenu itteäni yhtä haavoittuvaiseksi kun siinä hetkessä missä tajusin, ettei ihmiset nää mua enää samana ihmisenä.

Ihmisten silmissä mä en oo enää Heidi.

Tutuille ja tuntemattomille mä oon se tyttö, joka lopetti alkoholin käyttämisen ja kirjoittaa siitä blogia. 

Ja sitähän mä olen.
Mutta mä oon sitä tosi yksin.

Mun ympärillä on edelleen ne ihmiset jotka merkkaa eniten, se mun biologinen perhe ja se toinen jonka oon ite luonut. Ne on ne jotka seisois mun takana silläkin hetkellä kun mä päättäisin ottaa Voldemortin tavoin velhomaailman pakkohallintaan. Mut sen sisimmän kehän ympärillä ollut piiri ystäviä ja tuttuja on kadonnut kokonaan.

Ja se on hirveintä mitä tää alkoholittomuus on tuonut.

Se, ettei mun puhelin enää soi perjantai-iltaisin.
Se, ettei mua kutsuta enää minnekkään.
Se, ettei kukaan haluu mua mukaan baariin.

Jos mä olisin lopettanu tän yrityksen 100 päivän kohdalla ja ratkennu ryyppäämään, mä en ois todennäköisesti enää laskenu pulloa kädestä, niin paha mulla oli olla. 

Mitä tää kertoo suomalaisesta alkoholikulttuurista, että joudutaan lanseeraamaan tv-ohjelma ja sovellus, jotta saadaan ihmiset pysymään erossa viinasta?

Mitä tää kertoo suomalaisesta alkoholikulttuurista, että mä jouduin käymään läpi niin paljon henkistä pahaa vaan kolmen kuukauden juomattomuuden jälkeen?

Ei mitään hyvää.

Siksipä mä toivotan jokaiselle, joka tähän ylen leikkiin ryhtyy rutkasti onnea.

En suosittele 100 päivää kenellekkään, mutta nostan hattua rohkeille.

Huom.
 Mä en nyt edes yritä loukata kenenkään älykkyttää väittämällä, että tää on ainoa totuus. Mä en yritä sanoa, että kaikille käy samalla tavalla. Mä tiedän, että tässä konseptissa kannustetaan nimenomaan ryhtymään tähän yhdessä koska "ryhmässä raittius tiivistyy". Mä vaan haluan jakaa sen, mitä 100 päivää mulle antoi. Tai pikemminkin otti pois.

Mä en myöskään tiennyt mistä mä puhuin, kun kirjotin tätä.

(Syys-loka-)Marraskuu

Tästä blogista on kehkeytynyt tälläinen syvien mietintöjen ajatusketju ja aina välillä unohdan, että pointti oli se etten juo alkoholia. Vaikka mä saankin paljon kehuja siitä kuinka fiksu musta on tullu (mä haluisin huomauttaa, et mä oon oikeesti alunperinkin ihan ok nero), mä oon saanu myös paljon noottia siitä etten kerro mitä mulle kuuluu. Tästä syystä lupaan jatkossa summata kuun lopussa tai alussa edellisen kuun meiningit sanoin ja kuvin. Tähän siis nyt vähän syys-lokaa ja enemmän marraskuuta.

Mulle kuuluu tällä hetkellä oikeesti ihan mainiota.

Marraskuu meni jotenkin tosi nopeesti. Duunissa oli hullu kiire kokoajan kun huominen pikkujoulujuhla lähestyy. Mä myös tutustutin itteni alkoholittomien alkoholien salaiseen maailmaan ja mä tiedän kuinka mä oon aina ollu sillee: en tajuu miks kukaa ostaa alkoholitonta bissee pelkän maun vuoks, mutta tässä hetkessä mä haluun pyytää tätä järkkymätöntä mielipidettä anteeksi. Myönnän harvoin olevani väärässä, mutta tässä asiassa olin. 

Alkoholiton bisse rokkaa.

Mä myös kävin paljon teatterissa ja liian vähän salilla. Käytännössä en käyny salilla koko marraskuussa. Enkä lenkillä. Makasin sohvalla. Ja söin. Hups.

Sit näin kavereita ja ikävöin ihmisiä.

Ikävä on varmaan suurimmalle osalle tosi tuttua, mut mä ikävöin tosi harvoin. Jostain syystä marraskuu kuitenkin laukas mussa jotain ja pitkästä aikaa tunsin tätä inhottavaa, musertavaa tunnetta useampaakin asiaa kohtaan.

Mä kaipasin mun ensimmäistä kissaa, joka kuoli tammikuussa ja jota en ollu nähny moneen vuoteen. Se oli karvanen ja tyhmä mut tosi rakas. 

Kaipasin myös mun nykyisiä otuksia. Nanaa, Ramboa ja Ozzi Ozpornoa jotka on äidillä jota oli sitäkin ikävä (onneks se osaa sentään puhua puhelimessa). Neki on karvasia ja tyhmiä (okei Nana ja Ozzi on tosi fiksuja mut rambo onki mun idiootti). 

Kaipasin kesää. Sitä yhtä sosiaalisesti erittäin kiusallista naista joka muutti isolle kirkolle ja jätti mut tänne palelemaan (paskasanko) ja sit paria kesän aikana poimittua alkoholista jotka oisin voinu pitää muunakin ku kesäkaverina. Ne oli aika kovia tyyppejä.

Kaipasin mun vanhoja ystäviä. Niitä jotka unohdin kun muutin Savonlinnaan ja niitä jotka unohtu kun muutin Joensuuhun. 

Mutta kaikkein eniten niitä jotka jäi jälkeen kun lopetin juomisen. 

Ne on ihmisiä joiden kanssa kasvoin, mut mä osasin odottaa et nyt me ajaudutaan erilleen. Mä pelkäsin sitä ihan hirveesti. Se oli ainoo syy miks mä mietin et en ois lähteny tälle tielle. 

Mä sanoin tavallaan hyvästit jo kesällä ja hyväksyin asian itekseni: jos meidän tiet erkanee, ni sellasta sattuu elämässä. Ja sit just se tietenkin tapahtu.

Mut sit mä törmäsin yhteen näistä ihmisistä sattumalta muutama päivä sitten ja tajusin, etten tiedä onks tää sen arvosta.

Enkä tiedä vieläkään.

Loka-marraskuussa oli myös suuria iloja.

Ihminen, jonka mä oon tuntenu koko pienen elämäni meni kihloihin. Mä tiedän, kuinka pahasti se, että en usko rakkauteen on ristiriidassa sen kanssa, että häät on mun mielestä paras asia maailmassa mut siis häät isoimmat bileet mitkä ihminen koskaan järjestää. Ikinä. Bailukeisarina kysyny miten niistä ei vois olla pitämättä?

Sain myös vähän "fanipostia" jotka lämmitti mieltä ihan superhurjasti. Must on ihanaa (ja samalla ihan käsittämätöntä) et mun kirjotukset inspiroi ihmisiä ja saa näin paljon hyvää liikkeelle. Kiitos kaikille jotka ootte kaivanu mut facebookista ja anteeks jos en oo ehtiny vastaamaan. Lupaan parantaa tapani ja vastata kaikille! 

Ja sit voisin summaa miten menee noin niinku fyysisesti. 

Tosiaan, en oo mitenkään erityisesti muuttanu elämäntapoja muuten, kuin alkoholin suhteen. Käyn suunnilleen saman verran liikkumassa ja syön aikalailla samalla tavalla: säännöllisen epäsäännöllisesti.

Ensimmäiseen kuukauteen ei tapahtunut mitään. 

Kaikki sano et näytän jotenkin raikkaammalta. Mä vaan tunsin oloni väsyneeksi ja huonovointiseksi. Ainoa ero oli se, ettei yks (kaks) päivä(ä) viikonlopusta kulunu töhnässä.

Toisena kuuna alko sit tapahtumaan: mun naaman puhkes kukkaan.

Siis sitä finnien määrää. 

Jatkuvasti. 

Joka paikassa.

Se oli ihan käsittämätöntä. 

Mul ei oikeestaan koskaan oo mitään iho-ongelmia. Eka se nauratti mut sit se alko melkeen itkettämään. Nyt alkaa olemaan jo parempaan suuntaan mut AINA kun laitan meikkiä ne tulee takas.

Täs kolmannen kuun kohalla huomasin nyt sit oikeesti jotain fyysistäkin.

Reidet ja pohkeet on pienentyny.

Kaikki myös tuntuu pehmeämmältä.

Siis mullahan oikeesti on kaljavatsa. Tai vähintään oli. Sellanen kova ja pyöreä niiku vanhoilla miehillä. Siit ei saanu oikeen kiinni ees niiku jenkkakahvoista yleensä, se vaan oli siinä ja toimi huomattavan hyvin rumpuna. 

Nyt se antaa periks.

Nyt mä haluun huomauttaa kahdelle nuorelle miehelle jotka kutsuu mua kaljaposkeks, ettei samaa ilmiötä oo huomattavissa mun poskissa. Ne on edelleen ihan kovat.

Myös vaaka näyttää huomattavasti pienempää lukua.

Että sellainen fyysinen muutos menossa, kattellaan sit joulukinkun jälkeen uudestaan.

Tässä tätä nyt sit tälleen tiivistettynä. Koitan pystyä parempaan joulukuun lopussa ja oikeesti kans kertoa mitä oon tehny ja miksi!

Ja sit vastaan tosi kysyttyyn kysymykseen: saako muhun ottaa yhteyttä ja voiks mun elämää seurata jossain muualla?

Saa ja voi! 

Mulle voi pistää viestiä tulemaan Facebookiin: 

https://m.facebook.com/plopsi

Mä en ikävä kyllä hyväksy kaveriks jos ei oikeesti tunneta, mut pistä viestiä ni tutustutaan!

Voit myös laittaa sähköpostia osoitteeseen: kaksipistenolla@gmail.con 

Multa löytyy myös ask.fm jos haluut haukkuu mua anonyymisti: 

http://ask.fm/heidiplops/best

En oo viel vastaa mihinkään mut lupaan vastata jos joku vaivautuu kysymään.

Sit mun elämää voi seurata kahdessakin instagramissa:

heidiplops & kaksipistenolla 

Ja tottakai mä luen myös kaikki kommentit mitä saan tähän blogiin!

siinä noit nyt ois! Valitse itelles parhaiten sopiva ja tuu kertomaan mulle mitä kuuluu! 

Eroperheen kakara

Mä saan usein ja paljon palautetta siitä, miten rohkea ja itsevarma mä oon. Totta, mä heittäydyn helposti ja pelkäämättä uusiin tilanteisiin ja kannan itteni ylpeänä elämässä eteenpäin. Tästä on paljolti kiittäminen mun äitiä. Mun parhaat ystävät heittää tästä usein läppää jossa on todella paljon totuuden perää:

Mä oon vapaan kasvatuksen tuote.

Tää ei nyt tarkota sitä, että mä oisin elänyt ilman sääntöjä. Mä vaan sain tehdä itse omat valintani ja omat virheeni. Mua ei rankaistu kun mä mokasin, asiasta keskusteltiin. Mitä mä tein väärin, miksi ja mitä mä voisin tehä eri tavalla. Mä oon saanu oikeesti ison rangaistuksen vaan kerran elämässäni: mä ajauduin väärien ihmisten seuraan, mokasin liian pahasti ja jouduin muuttamaan Savonlinnaan. 

Se oli kuitenkin paras päätös mitä mun vanhemmat on koskaan tehny. 

Mä muutin uudelle paikkakunnalle tajuamatta, miten paljon mä vihasin sitä ihmistä jona sinne lähin ja miten paljon se muuttais mua. 

Ja mä oon tavannu suurimman osan mulle kaikkein rakkaimmista ihmisistä sen muuton ansiosta. 

Vaikka mun "vapaa kasvatus" vaati sen yhden ison mokan ja yhden ison rangaistuksen se on muovannut musta sen ihmisen mikä oon tänä päivänä. Mä oon periny mun äidiltä paljon hyvää: lähimmäisen rakkauden, kyvyn nähdä kaikissa ja kaikessa hyvää ja uskon siihen, että kun vaan heittäytyy ja antaa mennä maailma kyllä pitää sut pystyssä. Kyvyn elää hetkessä ja olla murehtimatta tulevaisuutta liikaa, se tulee sieltä kyllä omalla ajallaan. Mun äiti on selviytyjä joka ei anna paskimmankaan tilanteen horjuttaa itteään. Se on hienoin esimerkki mitä ihminen voi pyytää.

Ja oli mulla kuriakin vaikka se tulikin suurimmaksi osaksi mun isän puolelta. Mun vanhemmat eros kun mä olin ihan vauva vielä. Mä en tunne normaalia perhemallia. Mulle normaali perhe on sellanen missä veli asuu isän kanssa ja mä asun äidin kanssa. Tää ei oo mikään voieiraukkaparkaa niinku moni luulee. Miten mä osaisin kaivata mitään mitä mulla ei oo koskaan ollu? Mä elin tosi onnellisen lapsuuden kahdessa kodissa. 

Me kasvettiin mun veljen kanssa todella erilaisissa olosuhteissa ja siksi, vaikka me ilmeisesti näytetään melko paljon toisiltamme me ollaan luonteeltamme täysin toistemme vastakohtia. Mulla meni pitkään tajuta miksi mun isä ja veli on sellaisia kun ne on. Mistä niiden elämänarvot tulee, koska mä elin arkea niin eri tavalla. 

Mä tajusin vasta muutama vuosi sitten miten siisti tyyppi mun isä on.

Meil oli välillä tosi vaikeeta kun mä heiluin aikuisuuden kynnyksellä, mut nyt mä en vois pyytää parempaa isätytärsuhdetta. Mä oon periny mun isältä ne luonteenpiirteet joiden ansiosta jaksan yrittää kerta toisensa jälkeen uudestaan vaikka tuntuu etten osaa tai pysty: kurinalaisuuden, järjestelmällisyyden, ahkeruuden ja huumorintajun. Jokainen joka sanoo, että mulla on sairaan hyvät jutut, käykää kiitämässä iskää. Mulla meni liian pitkän tajuta kenen geeneistä mä sen sain. 

Miten kaks niin erilaista ihmistä koskaan kohtaa toisensa? Miten elämä ajo ne  yhteen? Siihen mä en osaa vastata, mutta ne kasvatti mut hyvin ja oikein, molemmat omalla tavallaan. Mä sanon sitä tosi harvoin, mut mun vanhemmat on ihan hullun hienoja ihmisiä ja mä rakastan niitä ihan hirveesti. Ne on molemmat uhrannu mun ja mun veljen eteen tosi paljon ja se on jotain, mitä mä en ikinä voi korvata. 

Äiti ja isä:
Kiitos siitä, että mulla on arvot kohillaan.

Tahdoimme

Kuten varmasti kaikki tiedämme, tänään perjantaina 28.11.2014, meidän valitsemamme kansanedustajat äänestivät tasa-arvoisen avioliittolain puolesta äänin 105-92 ja jo toista kertaa lyhyen ajan sisällä mä pidätin itkua. Tällä hetkellä oon ihan äärimmäisen onnellinen ja olisin antanu mitä tahansa, että olisin saanu seistä rakkaiden ihmisten kanssa kansalaistorilla jännittämässä. Vaikka prosessi on vielä kesken, otettiin me kansana suuri askel tänään eteenpäin.

Isot kivet vieri mun sydämeltä kun tajusin kuinka lähellä me jo ollaan. Ihan kohta meillä on oikeesti vapaus valita.

Sen lisäksi, että meitä ollaan vihdoin kuultu, kuuluu mulle muutenkin tosi hyvää. En enää nää painajaisia ratkeemisesta. Kokoajan ei tee enää mieli.

Nyt helpottaa. 

Toissa viikonloppuna olin ensimmäistä kertaa baarissa selvinpäin. Ja tää ei nyt siis oo ensimmäistä kertaa tän aloittamisen jälkeen vaan ensimmäistä kertaa mun elämässä. Se oli samalla hauskaa ja ihan hirveetä. Jos me oltais valittu joku baari, missä kaikki on niin kännissä ettei kukaan oo enää persoona vaan kyseessä on iso, haiseva ja kovaääninen kasa ois mul ollu ehkä oikeestikki tosi hauskaa. 

Toissapäivänä mä pistin kaksipistenollan ensimmäisen paketin postiin ja se tuntu hyvältä ja oikeelta. Tätä mun pitää tehä just nyt. Jotain mistä jää konkreettisesti jälki, hyvä mieli mulle ja muille. 

Mutta kaikkein onnellisin oon just nyt ja tässä hetkessä.

Kuvittelin aina, että kun tää päivä koittaa mä nousen mun kallioille, avaan kaljan ja huudan kunnes kaikki varmasti ymmärtää kuinka hyvin meillä asiat nyt on. Tänä onnen ja rakkauden päivänä mä avaankin muumiskumpan ja nostan ystävien kanssa maljan uudelle kämppikselle, uusimman star warsin teaser trailerille, vapaudelle ja tasa-arvolle. 

Koska kun me tarpeeksi tahdottiin, meidän tahtoa kuunneltiin.

Vapaus valita

Mä aion nyt puuttua. Mä aion puuttua niin tosissani, että tuntuu, koska nyt en jaksa enää olla hiljaakaan.

Mä en yleensä ota näihin asioihin kantaa julkisesti. Suurin syy on se, että nää aiheuttaa ihan liian kiivaita ja raskaita keskusteluita joissa viimeiset argumentit yleensä on "nokun sä oot tollanen idiootti joka haisee pahalta niin et sä tajuu" tyylisiä ja eihän sellasia keskusteluja jaksa kukaan loputtomiin käydä.

Mut nyt alkaa menemään tunteisiin.

Me asutaan Suomessa. Eritelläämpä tätä vähän:

Me ollaan maa, jota muutamia kymmeniä vuosia sitten pidettiin vähän jälkeen jääneenä. Mä ymmärrän sen täysin, koska meiltä on aikojen saatossa karannut maailmalle satoja postikortteja hymyilevistä lappalaisista poronhoidossa. Sit demokratia soi meille euroopan ensimmäisiä naispresidenttejä. Sit maailma sai tiedon Suomen koulutusjärjestelmästä ja johan me oltiin ihan huippuja. Ja sit me oltiin maailman kahdeksanneksi paras maa asua. Ja sit me esiteltiin maailmalle Angry Birds. Ja sit me oltiin maailmankartalla. Ja sit me oltiin nousussa. Ja yhtäkkiä suomesta puhuttiin ja me oltiin kova maa jossa asui hyviä tyyppejä ja Helsingin katumuoti rokkas. Ja me bailattiin täysiä ja kaikki halus olla me. Mut yhtäkkiä meil olikin miespresidentti mikä tottakai on ihan fine, mut niin monella muullakin oli, ettei se ollu enää niin hienoa. Ja me oltiin enää viidenneksi paras koulutusjärjestelmä. Ja me menetettiin Nokia ja kaikilla meni hermo Angry Birdsiin. Ja tän kaiken ois viel kestäny. Me oltais viel voitu tuulettaa et me ollaan maana tosi ok kaikesta huolimatta.

Mut sit me äänestettiin tasa-arvoista avioliitolakia vastaan.

Ja kaikki meni vituiks.

Mä oon ihminen, joka puhuu aina rakkautta vastaan. Mä pelkään parisuhteita ja mä pidän avioliittoa julmana pilana. Mä oon aina sanonu, etten usko et maailmassa on rakkautta joka voittaa kaiken. Ja mä oon saanu tämän mielipiteen ilmaisusta muunmuassa kengästä päähän.

Mut mä oon nähnyt kaiken voittavaa rakkautta. Mä oon eläny sen keskellä.

Mulla on perhe joka rakastaa mua ehdoitta.
   Mulla on ystäviä jotka seisoo mun takana tilanteesta riippumatta.
      Mulla on ihmisiä jotka kaiken sen pahan jälkeen mitä ne on kokenu yhä uskoo rakkauteen.

Mulla on ympärillä kansalaisia, jotka rakastaa niin paljon, että ne on valmiita uhraamaan oman vapautensa valita kunhan ne saa viettää loppuelämän sen ihmisen kanssa kenet ovat itse valinneet. He ovat valmiita sanomaan tahdon ja astumaan yhdessä epäinhimilliseen vankilaan jota muut kutsuvat avioliitoksi.

 Ja mulla on ympärillä ihmisiä, jotka ois valmiita luopumaan tästä vapaudesta, mutta Suomi, rakas sivistysvaltiomme, ei suo heille tätä mahdollisuutta vain, koska heidän alapäänsä näyttävät liikaa toisiltaan ja joku unohti asentaa ihmiseen mahdollisuuden lisääntyä ilman kivespussin ja kohdun yhteistoimintaa.  

Mä oon satoja kertoja kuullu lauseen "Suomi on vapaa maa!". Missä se vapaus on nyt?

Sinä päivänä kun mä huomaan, et oon valmis luopumaan mun vapaudesta mä vaadin vapautta valita kenen kanssa mä siitä luovun. Sukupuolesta riippumatta.

Parasta sinkkuna olemisessa on nimenomaan vapaus valita. Vapaus valita meenkö leffaan vai lähenkö muutenvaan Tallinnaan. Vapaus valita missä vietän lomat, vapaus valita onko tänään baari-ilta vai koti-ilta. Vapaus valita kenen mukaan lähden ja mistä syistä. Vapaus valita ilman, että tarvitsee ajatella toisen rahoja, menoja tai huolia.

Ja nyt multa on riistetty vapaus valita!

Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen jolla on maksuhäiriöitä.
Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen joka on mua 50 vuotta vanhempi.
Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen jolla on perheväkivaltatausta.
Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen jonka haluun naida vaan koska sil on rahaa.
Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen jolla on rikosrekisteri.
Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen joka käskee mun tehä sille sämpylän ja olla hiljaa.
Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen joka on kykenemätön lisääntymään.
Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen.

Mä saisin astella kirkon läpi jokaisen näiden luokse ilman, että kukaan kyseenalaistaa meidän avioliittoa.

Mutta auta armias jos mä löydän rinnalleni koulutetun, työssäkäyvän, rakastavan, ruokaalaittavan, siivoavan ja kaikin puolin täydellisen kauniin naisen niin Valtio on sitä mieltä, et ei oo ok ota mielummin se perheväkivaltataustainen mies koska sillä on ylimääräisiä killuttimia jalkojen välissä.

Siis mikä tässä nyt on niin vaikeaa Suomi?

Nyt mulle vapaus valita välittömästi.

Joku päivä mä tahdon sanoa tahdon, mut mä tahdon itse valita kelle mä sanon tahdon.

Koska mä aion rakastua ihmiseen, en biologiseen lisääntymiskykyyn.

Antakaa kaikille vapaus valita.

Koska kunnes tasa-arvoinen avioliittolaki menee läpi, Suomi ei oo yhtään ok.

Ja ennekuin kommentoit typerän ja väärän mielipitees, sinä idiootti joka haiset pahalta, käy lukemassa mitä Juhani Mykkäsellä oli sanottavaa viime viikolla aiheesta painamalla tätä. Jos sen jälkeen olet vielä sitä mieltä, että me molemmat olemme väärässä olet tervetullut jakamaan mielipiteesi. 

Suomi on kuitenkin, kaikesta huolimatta, vapaa maa.

Vapaaehtoistyö

Pari postausta sitten mä puhuin hyväntekemisestä ja siitä, kuinka tärkeetä ois, että me kaikki otettais itteämme niskasta kiinni ja autettais toinen toistamme. Oltaisiin oikeasti läsnä ja pyrittäisiin kohti parempaa huomista. Mä lupasin ryhtyä sanoista tekoihin.

Ja mä ryhdyin.

Mä ilmoittauduin vapaahetoiseksi.

Tänä aamuna mä kävin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen vanhuksille ja mä lähdin sieltä pois itkua pidätellen. En koska se ois ollut hirveetä. En koska mulle oltiin ilkeitä. En koska se ois ollut jollain tavalla surullista. Mä lähdin sieltä äärimmäisen onnellisena. Niin onnellisena, että se sai mut, ihmisen joka ei itke koskaan, liikuttumaan.

Se tunne, kun vanhus joka ei pysty enää itse lukemaan, joka ei näe, ei vain kykene, puristaa kättäsi ja kiittää koko sydämensä pohjasta sinua siitä, että kävit lukemassa hänelle on tunne, jota mä en pysty sanoin kuvailemaan. Siinä katseessa jonka sain oli puhdasta vilpittömyyttä. Puhdasta kiitollisuutta. Mä vaan luin päivän Hesarin. Mä en tehnyt mitään suurta. Mä vaan lukasin muutaman uutisen. Mulla meni siihen alle tunti. Mutta hänelle se oli suurta. Hänelle se oli tärkeää. Ja ensimmäistä kertaa mun elämässä mä tiesin, että nyt mä oon tehny oikean valinnan. Nyt mä oikeesti teen jotain mikä merkitsee. Mä katoin häntä silmiin ja lupasin tulla takaisin. Ja mä myös menen.

Ja kun mä pääsin bussipysäkille mä pidätin itkua. Ja mun sydämeen sattu onnesta.

          Mä suosittelen vapaaehtoistyötä lämpimästi kaikille.

     Lisätietoja Espoon vapaaehtoistyöstä saat täältä.
Ja avoimet vapaaehtoistyöpaikat Espoon seudullta löytyy täältä.

Tästä pääset tutustumaan Helsingin ja Vantaan tarjontaan. Ja jos sä luet tätä jossain muualla niin naputtele googleen paikkakuntasi nimi ja perään vapaaehtoistyö.

Tämän lisäksi mä menen huomenaamulla ensimmäiseen osaan Punaisen Ristin ystäväkurssia. Suomen Punainen Risti kouluttaa jäseniään (ja myös ulkopuolisia) toimimaan vapaaehtoisina ystävinä yksinäisille. Tämä tarkoittaa siis vanhuksien lisäksi myös muita syrjäytymisvaarassa olevia kuten maahanmuuttajia tai kehitysvammaisia. Ystävä voi toimia myös vankilavierailijana tai vapaaehtoisena sairaalassa.

     Lisätietoja Suomen Punaisen Ristin ystävätoiminnasta löydät täältä.

Ja sitten viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä on asia mikä mun olis varmaan pitänyt mainita jo niin miljoona kertaa koska tää on ollut tiedossa aina siitä lähtien, kun ajatus kaksipistenollasta alkoi muhimaan: koska mä en todellakaan ole suunnitellut tienaavani tällä, vaan tekeväni jotain mistä mä pidän, mä haluan jakaa tästä saamiani rahoja muualle. Muualle tässä tapauksessa ovat vanhukset, lapset ja eläimet.

Jokaista myytyä kymmentä euroa kohden lahjoitetaan tuotteesta yksi euro hyväntekeväisyyteen. 

Kohdetta mä haluan vaihtaa mahdollisimman usein mutta kuitenkin niin, että kaikki niin sanotusti saavat osansa.

Tän kaiken mä oon saanut aikaiseksi parissa viikossa.

Vapaaehtoistoiminta ei vaadi sulta paljoa. Se vaatii vain ja ainoastaan niin paljon kuin sä pystyt antamaan. Jos sä pystyt antamaan yhden päivän kerran kahteen kuukauteen se on ihan ok. Sekin auttaa. Kaikki aika ja tuki mitä sä pystyt antamaan auttaa.

Ja jos ei sitten muuta, niin luvatkaa edes hymyillä kerran päivässä tuntemattomalle. 

Vichyä viikonloppuna, puhdas omatunto maanantaina!

Mun blogilla oli viime kuussa lähes 1000 lukijaa. Se on aika huima määrä ja osa teistä onkin ottanut muhun yhteyttä. On ihanaa lukea kannustavia viestejä ja muiden kokemuksia alkoholittomuudesta.

Yksi näistä yhteyttä ottaneista on Joni.

Joni oli joidenkin mutkien kautta törmännyt mun blogiin ja lähetti tsemppiviestin jossa kertoi olleensa itse jo lähes 5kk alkoholittomana. Joni myös haastaa muita mukaan.

Joni kuvasi aiheesta videon ja lisäsi sen facebookiin. Videolla hän kiteyttää hyvin alkoholinkäytön ongelmat. Totta on, että alkoholissa on plussia, mutta paljon on myös miinusta. Tarkoituksemattomasti Jonin toimet sysäsivät liikkeelle ystäviä ja tuttuja jotka ryhtyivät leikkiin mukaan. Yhden miehen esimerkki valoi (ja valaa) rohkeutta muihin.

Uhratkaa 7min elämästänne ja tsekatkaa mitä hänellä on sanottavana. Kokeilkaa itse pari kuukautta. Mulla tulee se täyteen tämän viikon sunnuntaina ja olo on sen mukainen. Hyvä, raikas ja terve. Puhdistunut. Ottakaa Jonista mallia. Ottakaa musta mallia. Antakaa itsellenne päihdevapaat viikot.

Video löytyy täältä.

Jonia myös haastateltiin turunsanomiin. Pätkän siitä voi lukaista täältä.

Ja jos luet tätä, jätä kommentti. Pistä koodia facebookissa tai googlessa. Mä haluun tietää keitä te ootte.

Mä haluun tietää keille mä kirjotan.

ps. harmaa vihdoin

kaksipistenolla

Kuten mä oon jo aikasemminki mainunnu, mä oon ollu ihan sairaan kiireinen kotona ja sen ulkopuolella ja luulen, että nyt vois alkaa olemaan aika paljastaa syy:

Tammikuusta 2015 toimintansa aloittaa 2.0, käsityönä kierrätysmateriaaleista tehtyjen vaatteiden ja asusteiden nettihuutokauppa. 

Tää on ollu aika hullu projekti ja vieny ihan sairaasti aikaa (ja rahaakin joitakin roposia) mut samalla tää on ollu ihanaa ja parasta. Koko juttu sai alkunsa viime kesänä, kun vitsillä heitettiin rakkaan ystäväni Rosan kanssa ilmoille ajatus yrityksen perustamisesta. Mietittiin et millasesta jutusta vois olla kyse ja jotain vaan klikkas kierrätysvaatteiden kohdalla. Ajatuksesta tuli mulle pakkomielle ja pikkuhiljaa se alko muuttumaan mun päässä todellisuudeksi: mä voisin oikeesti pystyä tähän.

Mä suunnittelin ja ompelin jo pienenä nukeille ja nalleille vaatteita. Vähän varttuessa halusin ruveta vaatesuunnittelijaks. Siitä syystä mulla on ompelukone, sovitusnukke ja taitoja ja kykyjä käsitellä kangasta. Jossain vaiheessa se unelma sai väistyä näyttelemisen tieltä, mutta tän kautta mä oon taas löytäny käsillä tekemisen ilon ja muistanu, miks mä halusin suunitella vaatteita. On aika uskomaton tunne kun omissa käsissä syntyy jotain kaunista. Vielä parempaa on oikeesti nähdä se mitä on tehny jonkun toisen päällä. Se on konkreettisesti oman työn hedelmien ihailua ja se, että voi olla ylpeä omasta tekemisestä on paras fiilis maailmassa.

Aloin selvittämään miten homman vois hoitaa mahdollisimman vähällä sitoutumisella. Kyse on kuitenkin (ainakin tällä hetkellä) ennemminkin harrastuksesta kuin oikeasta työstä, mutta kaikkien näiden vaatteiden jättäminen vaatekaapin pohjalle käyttämättömänä lojumaan ois puhdasta haaskausta. Pienen selvittelyn jälkeen asia oli selvä: ensi vuoden alusta ryhdyn myymään käsitöitä toiminimettömästi verkossa ja kirpputoreilla. Verottajalle haluan huomauttaa tässä välissä, että tiedän myös käsitöiden olevan veroituksen alaisia, ja että kaikki tullaan kirjaamaan ylös ja ilmoittamaan veroitukseen korrektisti.

Viikonloppuna me käytiin nappaamassa ensimmäiset promokuvat meijän ihanissa mökkimaisemissa.

Paikka jossa tuotteet tullaan myymään, sekä samalla viralliset facebooksivut, löytyvät täältä.
                        Käykää tykkäämässä!

Tämän lisäksi pikkuhiljaa alkaa pyörimään mun DIY blogi joka taas löytyy täältä.
(HUOM! sivut tulevat toimintaan vasta muutaman päivän sisällä)

2.0 blogiin tulee DIY ohjeita ihan laidasta laitaan aina kodin sisustuksesta vaatteisiin ja koruihin tai vaikkapa leivontaan. Jos on jotain mielessä ehdotuksia otetaan vastaan!

Apua miten ihanaa elämä on.

Tässä vielä esimakua siitä, millasta settiä kaksipistenollassa tullaan myymään!

Tykätkää, olkaa kauniita ja olkaa ihania. Nauttikaa elämästä ja kierrättäkää. 

Älkääkä pelätkö toteuttaa unelmia!

Kuukausi takana, yksitoista edessä.

En kirjottanu viimeviikolla mitään, koska oon ollu ihan hullu toimijaihminen. Mun mysteeriprojekti pitää mut kiireisenä himassakin ja jotenki tuntuu, et mul on ihan sairaasti enemmän tekemistä kun sillon, kun vietin kaikki viikonloput kreisibailaamassa. Viiikoissa loppuu tunnit kesken. Tässä kuitenkin kuvia parin viikon varrelta ja lupaus, et paljastan vihdoin tälleen julkisestikkin mitä oon tässä menneillä viikoilla puuhaillu heti syysloman jälkeen joka päättyy siis 20.10.! Hui oon vielki aika liekeissä.

Huomasin myös, että syyskuun lopussa tuli kuukaus täyteen tätä alkoholittomuuden vuoristorataa. Rehellisiä plussia: jaksaa enemmän, on raikkaampi olo, viikonloppu ei tunnu loppuvan liian lyhyeen, rahaa jää enemmän sukanvarteen. Viellä rehellisempiä miinuksia: kaljaa tekee mieli 24/7 erityisesti perjantaisin, sosiaalisia kontakteja on kadonnu tosi paljon ku en oo vuosiin soitellu muuta kun kaljaseuraa, en oo ihan varma onks tää tän kaiken arvosta. 

Kyllä, mun tekis mieli soittaa vanhoille frendeille ja lähtee ottamaan se yks bisse.
Se ois niin helppoa.

Se ois niin yksinkertasta.

Mut mä en alottanu tätä luovuttaakseni heti kun ekat bileet alkaa.

Enää  10,61 kuukautta.
              46,41 viikkoa.
                   323 päivää
                       7752 tuntia
                           465120 minuuttia
                            tai 27907200 sekuntia mun seuraavaan kaljaan.

Rutiininomaista arkea ja ihania viikonloppuja

Mä huomaan kirjottavani vaan viikonloppujen jälkeen, mut siihen on ihan selkee syy:

Mun päivät kulkee aika samaa rataa arkisin.

Meen maanantaista perjantaihin aamulla töihin ja pääsen vast myöhään iltapäivällä. Illalla ei sit oikeestaan jaksakkaan tehä muuta kun syödä ja olla mut tarviiks elämässä oikeesti muuta tehdäkkään jos ei muuta jaksa. Otan elämyksiä irti sit vaikka viikonloppuna. Tai viimeestään ensvuonna. Mut tänä viikonloppuna mä kyl tein ihania asioita.

Perjantaina mä vaalensin farkkua kloriitilla. Niist tuli aika hienoja vaik olinkin ihan liian laiska lukemaan yhtään mitään ohjeita veden ja kloriitin suhteista tai värjäystekniikoista. Mä muutenkin teen asiat aika silleen "no kokeilemallahan se selvii"-tyyliin et tää ei todennäköisesti yllättäny ketään mua henkilökohtaisesti tuntevaa ihmistä. Kokeilin myös erilaisia kuminauhaväkerryksiä (Kokeilu on tässäkin kohtaa erittäin hyvä sanavalinta koska enhän mä jaksanu tähänkään mitään ohjeita tsekata, maalaisjärjellä ihmiset) ja niistä tuli tosi upeita. DIY for life.

Lauantaiaamuna iskä nappas mut sairaan aikasin kyytiin talkoilemaan sen uudelle mökille. Pääsin sinne käymään sillon ekaa kertaa ja se oli kyl aika upee mesta. Se ostettiin kaikkine roinine päivineen ni mä (Lautojen kantelun jälkeen. Kukaan ei oo koskaan kertonu kuinka perkeleesti laudat painaa..) pengoin vähän nurkkia ja löysin maailman ihanimman keinutuolin. Se on sairaan levee ja matala ja jotenki spesiaali. Jos mä oisin kaluste, mä oisin se tuoli. Adoptoin sen heti omaks ja ilmotin kunnostavani sen. Muutaman naulan ehinki jo siinä ennen lähtöä vetästä irti. Siitä tulee maailman ihanin kaluste.

Sunnuntaina mä nukuin pitkään (Koska laudat) ja lähin sit hoitelemaan vähän pakollisia asioita. Illansuussa suuntasin asekeleeni kohti rakkaan ystäväni Aliisan uutta kotia. Koska kyseinen ystäväni täytti ruhtinaalliset 22-vuotta söin vähän brunssinjämiä (Terkkuja vaan kaikille darrasankareille jotka oli pyöriny siel koko päivän, antaisin puol valtakuntaa yhdestä oluesta) ja sitten suuntasimme kulkumme kohti Kruunuvuoren rantaa öljysäiliöitä 468 katsomaan performanssia Tulva. Jätän puhumatta tästä sen enempää, koska kyseessä oli vihoviimeinen esitys ja miksi arvostelemaan mitään mitä ette kuitenkaan enää voisi nähdä ja muodostaa omaa mielipidettä. Sanottakoon sen verran, että esitys oli esteettisesti upea ja vaikuttava kyseisessä tilassa. Parempaa paikkaa he eivät olisi voineet viimeisille esityksille löytää. Sisällöllisesti se tarvitsisi niin syvää ja kerroksittaista analyysiä, etten sinne asti jaksa mennä.

Vaikka on ihana nähdä ystäviä, tulee siitä hieman haikea olo. Monilla puhaltaa uudet teatterituulet harrasteliteattereiden ja koulun merkeissä ja joudun muistuttamaan itselleni, ja välillä myös muille, että tein kesällä tietoisen valinnan:

En edes hakenut.

            Päätin, että on aika keskittyä itseeni ja siihen mitä mä haluan. 

Tätä on ollut todella vaikea myöntää, mutta vuosi Joensuussa ajoi mut aika loppuun. Tiedän, että tein paljon duunia pyytämättä ja tiedän, että tein itse valinna olla jakamatta sitä duunimäärää muille. Tiedän, että muhun on helppo tukeutua koska mä oon tarpeeksi vahva kantamaan myös muiden huolet ja tiedän, että kannan välillä vähän liikaa.

Mä en kuitenkaan kadu mitään.

En yhtäkään hetkeä jonka mä vietin siellä, en yhtäkään ihmistä kenet mä tapasin enkä yhtäkään tekoa jonka tein. En yhtäkään ilon tai surun uutista. En yhtäkään mokaa. Mä en kadu, että otin vastuuta ja autoin jaksamaan, autoin tsemppaamaan sillonkun muilla ei välttämättä ollut enää kykyä siihen.

     Mut mä oon väsynyt. Ihan tosi väsynyt. 

Ja mä tarviin nyt aikaa olla vähän itsekäs.

Ja mä oon onnellinen, että tein kesällä tän valinnan.

Kohti parempaa huomista

Mulla on ollut ihan hirveesti aikaa ajatella viimeaikoina. Yks syy on se, et en viiti lähtee viel viikonloppuna ulos, koska baarittakin tekee hirveesti mieli joten mulla on viikonloput aika vapaata meininkiä himassa. Toinen on se, että mulla on 1,5 tunnin duunimatka bussilla joten sielki tulee pohdittua aika reilusti asioita. Mulla oli myös pakotettu älypuhelinlakko, joten mulla oli aikaa kattoo ympärilleni pari viikkoa ja mä huomasin jotain minkä olin unohtanu:

Mä oon ympäröity ihmisillä. Kaiken kokosilla, näkösillä ja maalaisilla. Surullisen moni tuijottaa nykysin puhelimiaan joka paikassa mutta ne harvat jotka ei teki samaa kun mä, tarkkaili ja katseli. Havaitsi maailmaa. Ja jos meidän katseet kohtasivat hymyili ja oikeesti, ykskin hymy, keltä tahansa, millon tahansa, voi pelastaa päivän ja sitä ajattelee lämmöllä iltaan asti. 

Lehdistä saa lukea nykypäivänä pienistä arjen teoista. Työntekijä puolustaa puolustuskyvytöntä kassan jonossa, joku laittaa rahaa toisen tuulilasiin kirjekuoressa ja yks auttoi vanhusta pikaruokaravintolassa. Hienoja juttuja, nostan toimijoille, heikommanpuolustajille, hattua, mutta nää on asioita miden ei pitäis ees ylittää uutiskynnystä. Näiden pitäis olla itsestäänselvyyksiä. Niistä ei pitäis joutua uutisoimaan.

Se, että ne päätyy uutisiin kertoo siitä, että lähimmäisenrakkaus, tuntemattoman auttaminen tai edes puhuminen tuntemattoman kanssa on melkeen tabuja. Kenen tahansa pitäis pystyä siihen. Avaamaan suu. Ojentamaan auttava käsi. Kysymään onko kaikki hyvin. Mä tiedän, että suomalaiset on muka kansaa jotka viihtyy yksin mut se on puhdasta paskaa. Ei kukaan halua olla yksin. Ei kokoajan. Maailmassa on ihan liikaa pahuutta päällä ilman, että me pahennetaan sitä sivuuttamalla pienet teot, unohtamalla kohteliaisuudet ja välittäminen. Mä oon kyllästynyt olemaan itsekäs.

              On aika ryhtyä sanoista tekoihin.

Tästä lähtien mä henkilökohtaisesti pyrin olemaan tuijottamatta mun puhelinta ja keskityn maailmaan ja elämiseen. Tästä lähtien mä pyrin puhumaan ihmisille mun ympärillä. Kuulemaan. Kokemaan. Tutustumaan. Mä pyrin auttamaan. Koska mulla on kaikki hyvin, miksen mä vois käyttää aikaani varmistamalla, että muillakin on.

Mulla on jo ideoita, mitä mä aion tehdä. Ja nyt mä haastan kaikki muutkin miettimään samaa. Mitä sä voit tehdä? Ainakin varmasti jakaa sen yhden hymyn päivässä.

Alkoholistiko.

Alotetaan sillä, että miten menee. No, mitäpä tässä. Nään painajaisia siitä, että rekahdan. Heräsin viime yönä kylmään hikeen ja tärinään. Näin unta jostain ihan hulluista kreisibailuista ja se tuntu liian todelliselta joten kun mä heräsin olin ihan varma et ok, kestin alle kaks viikkoa, kukakohan voitti vedon. Mutta tässä sitä edelleen rullataan.

Eka viikonloppu takana, eikä oikeestaan tuntunu missään. Ei sen varmaan vielä kuulukkaan tuntua, mut mä oon sellanen luonne, että jos joku (ihan sama onks se minä vai muu) kieltää multa jotain mä tarviin sen. Mä ajattelen sitä kokoajan. Mä en voi olla ilman sitä. Kiellä multa jotain, niin mä varmasti teen sen. Sellanen mä oon aina ollu ja oon jo hyväksyny et sellanen mä tuun aina olemaan. Mut oon positiivisesti yllättynyt kuinka haluton oon ollu lähtemään oluelle. Kai tätä on puitu ja mietitty nyt niin pitkään, et mun aivotkin on hyväksyny sen et tällä kertaa mun päätä ei käännetä. En sortunu edes vaikka Elsa (joka muuten on mun kämppis, duunikaveri, bestfriendforevahh, järjen ääni, mitä näit nyt on) tyhjens viikonloppuna meijän viimesiä viinivarastoja. Quote: "Mä en tee tätä itsekkäistä syistä, sua ajatellen nää pitää juoda pois ennenku sulle iskee paha alkoholin himo". Saattaa kuulostaa vittuilulta, mutta todellisuudessahan se oli kaikkea muuta. Se oli osoitus siitä, ettei Elsa anna mun päätöksen vaikuttaa itseensä tai meidän ystävyyteen. Ettei se aio olla yks niistä "no emmä tiiä voitsä tulla ku sä et juo" ihmisistä. Et se antaa mun tehä tän painostamatta ja sanomatta jatkuvasti et "joks tekee mieli" tai "ota nyt ei yks haittaa". Just tän takia mä pidän lähellä just ne ihmiset ketä ite haluun. Koska ne antaa mun olla oma itseni just niin kun mä ite parhaaks nään. Ja tää on se, minkä koen parhaaks just nyt.

Sit asiaan jote kyseltiin paljon kesällä kun kerroin tästä. Jota puitiin ja keskusteltiin ja joka kerta jouduin selittämään itseäni ja valintaani uudelleen ja uudelleen. Kuinka helppoa oiskin vedota tähän jos se ois totta, mutta näin ei vain ole. Mä haluun painottaa tätä vain kerran, enkä palaa tähän enää uudestaan:

En ole alkoholisti.

Mä en halua loukata ketään tämän asian kanssa todellisuudessa kamppailevaa ihmistä väittämällä mitään muuta. Mä pystyn olemaan juomatta ilman ahdistusta, vierotusoireita, mitään minkä kanssa todellisuudessa alkoholistit kamppailevat. Mä en käy kokouksissa. Riskirajat olen kuitenkin ylittänyt monesti, sitä en edes yritä kieltää. Päihdelinkin mukaan suositeltu kerta-annosmäärä naiselle on 5 annosta. 0-2 annosta päivässä. 0-16 annosta viikossa. Nämä kaikki on todennäköisesti tultu ylitettyä muutamaankin otteeseen elämäni aikana. Kyse ei kuitenkaan ole alkoholismista eikä siitä, että olisin alkoholin väärinkäyttäjä. Kyse on siitä, etten ole alkoholin oikeinkäyttäjä.

Viime vuoden vietin koulussa, jossa oli alkoholin nollatoleranssi. Ollaksemme nyt täysin rehellisiä, ei siellä mitään nollatoleranssielämää vietetty, mutta virallinen linja oli tämä. Humalaihakuisten juomisten kerrat vähentyivät kuitenkin 90% lukioajasta. Tämän jälkeen vietin kesäni duunissa, jossa olin käytännössä kaikki viikonloput kiinni, joten eipä tullut kesälläkään rellestettyä mielinmäärin. Tästä syystä moni onkin ihmetellyt valintaani ryhtyä tähän juuri nyt, kun alkoholinkäyttöni on verrannollisesti aikaisempaa katseltuna ollut hallinnassa jo reilun vuoden. Kuitenkin juuri tästä syystä ryhdyin tähän nyt. Se, että ajauduin eroon piireistä joissa harrastetaan humalahakuista juomista joka viikonloppu avasi silmäni sille, ettei se ole normaalia. Yllättävää kyllä, se, että mokailin harvemmin aiheuttaa suurempia morkkiksia. Kun vertaan nykyistä elämääni siihen mitä se oli lukiossa saa minut haluamaan tätä juuri nyt. Kyse ei siis ole siitä, että olisin saavuttanut pohjan. Että heiluisin alkoholismin reunalla ja pelkäisin tippuvani väärälle puolelle. Ei sinne päinkään. Kyse on siitä, että olen päässyt tarpeaksi kauas reunalta. Olen tarpeaksi lähellä raittiutta tietääkseni, että pystyn tähän. Juuri nyt ja näillä välineillä mitä minulla on.

Ja sitten näin viimesenä mainittakoon, että ostin vihdoin uuden puhelimen pöllityn (long story) tilalle. Se tekee mut vähän liian onnelliseks, ottaen huomioon et sekin on vain materiaa.

Kuka & Miksi?

Koska mä oletan, että jonkun ihmeellisen mutkan kautta tätä päätyy joskus lukemaan joku muukin kuin ne, jotka tuntevat mut henkilökohtaisesti on varmasti reilua kertoa snadisti kuka tällä puolella ruutua yrittää uusiin elämäntapoihin sopeutua. Sen lisäksi haluun syventyä vähän enemmän tähän syy-seuraus kysymykseen jota vähän jo ensimmäisessä postauksessa pohjustin eli miksi mä rupesin tähän ja mitä mä toivon saavani tästä vuodesta irti.

Eli kuka?

Heidi. Syntynyt blondina, kasvanut bruneteksi. Ikää kertynyt 22 lyhyttä vuotta joiden aikana olen ehtinyt tehdä paljon mutten tarpeeksi. Ydinperheeseen kuuluu veli, äiti, isä, isän avovaimo sekä tämän tytär. Vähän laajennettuna mukaan tarttuu isovanhemmat, vanhempien sisarukset sekä omat serkut. Ja sitten on se pieni ryhmä ihmisiä, jotka olen valinnut itse. Henkilökohtaisesti roikotan mukana mielummin muutamaa läheistä, rakasta ihmistä joiden haluan seisovan rinnallani kaikissa elämän pienissä ja suurissa hetkissä kuin isoa määrää hyvän päivän tuttuja. Tähän kyseiseen perheeseen jonka jäsenet olen itse poiminut tulette varmasti törmäämään tämän vuoden aikana. Erikseen mainitsemattakin he todennäköisesti tietävät keitä ovat.

Olen Espoon kasvatti. Täällä ollaan asuttu aikalailla samassa talossa aikalailla koko elämäni ajan. Nykyisin asun lapsuudenkodissani kahden kämppiksen ja yhden vakituisen koiran kanssa. Hartaasti toivon, että saisin toisen vakituisen koiran pian kotiin, sillä mun vauva on ollut äidillä hoidossa jo yli vuoden. Miksi? No kevyellä aasinsillalla voidaankin loikata koulutkseen.

Valmistuin lukiosta joulukuussa 2013. Siinä vasta oli muuten alkoholilla pilatut ylppärit. Lukiotaival oli kohtalaisen pitkä, 4,5 vuotta, mutta suoritin sen kuitenkin melko hyvin arvosanoin loppuun ja tästä olen ylpeä. Monta kertaa olin luovuttamispisteessä, mutta painoin kuitenkin läpi. Syy miksi koirani on äidillä liittyy edellisvuoteen sekä tulevaisuuden haaveisiini. Jossakin kohtaa elämässäni toivon löytäväni itseni tekemästä duunia teatterin parissa. Tästä syystä viime syksynä pakkasin tavarani kasaan ja muutin susirajalle opiskelemaan näyttelijäntyötä Teatteri Rajarikkoon. Mennyt vuosi oli yksi elämäni upeimmista kokemuksista ja sain siitä todella paljon irti. Halu on edelleen kova ja keväällä mennään taas pääsykokeisiin.

Ja sit miksi?

Tätä mä ehdin jo vähän sivutakin tossa alkuviikosta. Suurin syy on tosiaan se, että mä haluan nähdä miten paljon mun elämä todellisuudessa muuttuu jos siinä ei ole alkoholia mukana. Kun mä oon kännissä, mulla on mukavaa. Mulla on mukavaa sillonkin, kun mä en ole kännissä. Kun mä oon kännissä, mä tanssin, riehun ja tutustun uusiin ihmisiin. Mä tanssin, riehun ja tutustun uusiin ihmisiin myös silloin, kun mä en ole kännissä. Kun mä oon kännissä, ihmiset sanoo, että mä olen hauska ja täynnä ideoita. Ihmiset sanoo sitä mulle myös sillon, kun mä en ole kännissä. On kuitenkin asioita mitä tapahtuu vain, kun mä olen kännissä. Mä oon vastuuntunnoton ja huolimaton. Mä lähden tuntemattomien ihmisten mukaan kyseenalaistamatta. Mä kadotan tavaroita. Mä loukkaan ihmisiä jotka on mulle rakkaimpia. Mä itken. Mä suutun. Mä katoan. Nämä taas on asioita, joita ei tapahdu kun mä olen selvinpäin.

Siis miksi mä juon? Koska se on mulle tuttua. Se vapauttaa mut viimesistäkin peloista ja itsetunto-ongelmista. Se tuo nopean tyydytyksen, nopeita tunteita. Toi viimeinen on ehkä tärkein. Mä en välttämättä aina tunne samalla tavalla kun muut ihmiset. Tää on asia mistä mulle on sanottu miljoonia kertoja. Mä ajattelen järjellä ja oon todella harvoin mun tunteiden vietävissä. Se saa mut välillä vaikuttamaan tunteettomalta ja kylmältä. Alkoholi vapauttaa mut mun tunne-esteistä ja antaa mun pienen hetken ajan tuntea asioita samalla tavalla kuin "normaali ihminen". Mä oon käyttänyt alkoholia mun tunteiden käsittelyyn ja vihdoin tajunnut, että se on väärä tapa. Se on suora tie siihen, että olisin kännissä jatkuvasti. Joka päivä.

Siksi mä oon päättänyt, että tän vuoden aikana mä löydän uusia tapoja käsitellä mun tunteita. Uusia tapoja samaistua ihmisiin. Uusia tapoja hyväksyä ihmisten läheisyys. Uusia tapoja saada nopeita tyydytyksiä. Uusia tapoja olla mä. Koska mä olen ansainnut sen. Mä olen ansainnut antaa itselleni luvan tuntea ilman alkoholia.

Siksi.

365

Yhtenä aamuna kesän alussa mä heräsin päänsärkyyn. Mulla oli ihan hirvee olo, henkisesti ja fyysisesti. Mä vedin itteni ylös ja kävin juomassa vettä. Takasin tullessa mä satuin vilkasemaan peiliin. Oli vaikeeta tajuta, että siinä mä seisoin. Hiukset rasvaset ja sekasin, meikit pitkin naamaa, edellisen illan vaatteet. Aloin kelaamaan, et missä vaiheessa tästä tuli siistiä. Missä vaiheessa mä olin päättäny et on hauskaa vetää pää täyteen joka viikonloppu ja kärsiä aamulla seuraukset. Jos aamulla joka paikkaan särkee ja on hirvee morkkis onks se sen parin tunnin nopean huuman ja järkyttävien rahasummien tuhlaamisen arvosta? Siinä paikassa mä päätin, että ei ole. Mä päätin, että annan itelleni tän yhen kesän ja sit en koske alkoholiin enää vuoteen. Toki mä oisin voinu myös vähentää, mutta tunnen itteni sen verran hyvin, et tiedän ettei se ois toiminu. Oisin vaan ratkennu uudestaan samoihin tapoihin.

Karu fakta on se, että alkoholi on ollut todellakin jopa liian suuressa roolissa mun elämässä jo pitkään. Mun kaveriporukka on just sitä sorttia joka elää viikot perjantaipullosta seuraavaan. Joka viikonloppu vedetään pää täyteen niin perjantaina kuin lauantainakin ja samaa on toistettu vuodesta toiseen. Aloin miettimään, että mitä mä oon siitä oikeestaan saanut irti? Todella vähän uusia ystäviä, todella vähän elämää mullistavia kokemuksia. Ehkä sitä kelaa, että kun kerran tapahtu baarissa, tai yleensä baarin jälkeen, jotain siistiä, niin se tapahtuu sitten joka kerta. Voin kertoa, ettei tapahdu. Suurin osa reissuista on ollu aina vaan sitä samaa: pari bisset pohjalle ennen baaria, lisää baarissa, pikkuhiljaa muistot alkaa lipsumaan aivoista ja aamulla ei muista miten kotiin on päästy mutta muistaa kuinka lipsautti naapurin Esalle, että oli kattonu ikkunasta kun se vaihtaa vaatteita. Äidin ylpeys todentotta. En usko, että on enempää kun kourallinen kertoja jotka voin kertoo tulevaisuudessa jollekkin eteenpäin "sinä kertana kun me vedettiin hirveet perseet ja tapahtu jotain älyttömän siistä". Tärkein kysymys mun päätöksessä kuitenkin oli, et voisko nää asiat ollu tapahtunu vaikka mä oisin ollu selvinpäin? Oliko alkoholilla jotain tekemistä sen kanssa et se tapahtu, vai tekikö se siitä viel vähemmän hohdokasta, nautittavaa tai erityistä? Muistaisinko mä sen tarkemmin ja pidempään jos oisin jättäny muutaman ottamatta? Todennäkösesti kyllä.

Nyt siis saa riittää. Elimistöön on tullut +30kg sitten lukion aloittamisen ja voin rehellisesti todeta, että suurin syy löytyy kaljan kalorimäärästä. Oon loukannut mulle läheisiä ja rakkaita ihmisiä liian pitkään ja vedonnut siihen että olin kännissä. Oon menettäny ihan liikaa iltoja koska alkoholi on sumentanu ensin harkintakyvyn ja sit muistot. Siin ois pieni määrä niitä syitä, miks mä rupeen tähän. Saatan matkan varrella avata niitä vähän lisää, kunhan onnistun hyväksymään ne ite. Mä tiiän et joillekkin tää kuulostaa tosi pieneltä, mut mulle tää on tosi suuri päätös. Muutos alkaa tänään. Eilen, 31.08.2014 join mun viimesen alkoholijuoman 365:een päivään. Mä kutsunkin nyt kaikki mukaan seuraamaan miten mun elimistö, elämä ja psyyke muuttuu vai muuttuuko edes. Toivottavasti kuitenkin ees parempaan suuntaan.