Mä oon ympäröity ihmisillä. Kaiken kokosilla, näkösillä ja maalaisilla. Surullisen moni tuijottaa nykysin puhelimiaan joka paikassa mutta ne harvat jotka ei teki samaa kun mä, tarkkaili ja katseli. Havaitsi maailmaa. Ja jos meidän katseet kohtasivat hymyili ja oikeesti, ykskin hymy, keltä tahansa, millon tahansa, voi pelastaa päivän ja sitä ajattelee lämmöllä iltaan asti.
Lehdistä saa lukea nykypäivänä pienistä arjen teoista. Työntekijä puolustaa puolustuskyvytöntä kassan jonossa, joku laittaa rahaa toisen tuulilasiin kirjekuoressa ja yks auttoi vanhusta pikaruokaravintolassa. Hienoja juttuja, nostan toimijoille, heikommanpuolustajille, hattua, mutta nää on asioita miden ei pitäis ees ylittää uutiskynnystä. Näiden pitäis olla itsestäänselvyyksiä. Niistä ei pitäis joutua uutisoimaan.
Se, että ne päätyy uutisiin kertoo siitä, että lähimmäisenrakkaus, tuntemattoman auttaminen tai edes puhuminen tuntemattoman kanssa on melkeen tabuja. Kenen tahansa pitäis pystyä siihen. Avaamaan suu. Ojentamaan auttava käsi. Kysymään onko kaikki hyvin. Mä tiedän, että suomalaiset on muka kansaa jotka viihtyy yksin mut se on puhdasta paskaa. Ei kukaan halua olla yksin. Ei kokoajan. Maailmassa on ihan liikaa pahuutta päällä ilman, että me pahennetaan sitä sivuuttamalla pienet teot, unohtamalla kohteliaisuudet ja välittäminen. Mä oon kyllästynyt olemaan itsekäs.
On aika ryhtyä sanoista tekoihin.
Tästä lähtien mä henkilökohtaisesti pyrin olemaan tuijottamatta mun puhelinta ja keskityn maailmaan ja elämiseen. Tästä lähtien mä pyrin puhumaan ihmisille mun ympärillä. Kuulemaan. Kokemaan. Tutustumaan. Mä pyrin auttamaan. Koska mulla on kaikki hyvin, miksen mä vois käyttää aikaani varmistamalla, että muillakin on.
Mulla on jo ideoita, mitä mä aion tehdä. Ja nyt mä haastan kaikki muutkin miettimään samaa. Mitä sä voit tehdä? Ainakin varmasti jakaa sen yhden hymyn päivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti