Vapaaehtoistyö

Pari postausta sitten mä puhuin hyväntekemisestä ja siitä, kuinka tärkeetä ois, että me kaikki otettais itteämme niskasta kiinni ja autettais toinen toistamme. Oltaisiin oikeasti läsnä ja pyrittäisiin kohti parempaa huomista. Mä lupasin ryhtyä sanoista tekoihin.

Ja mä ryhdyin.

Mä ilmoittauduin vapaahetoiseksi.

Tänä aamuna mä kävin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen vanhuksille ja mä lähdin sieltä pois itkua pidätellen. En koska se ois ollut hirveetä. En koska mulle oltiin ilkeitä. En koska se ois ollut jollain tavalla surullista. Mä lähdin sieltä äärimmäisen onnellisena. Niin onnellisena, että se sai mut, ihmisen joka ei itke koskaan, liikuttumaan.

Se tunne, kun vanhus joka ei pysty enää itse lukemaan, joka ei näe, ei vain kykene, puristaa kättäsi ja kiittää koko sydämensä pohjasta sinua siitä, että kävit lukemassa hänelle on tunne, jota mä en pysty sanoin kuvailemaan. Siinä katseessa jonka sain oli puhdasta vilpittömyyttä. Puhdasta kiitollisuutta. Mä vaan luin päivän Hesarin. Mä en tehnyt mitään suurta. Mä vaan lukasin muutaman uutisen. Mulla meni siihen alle tunti. Mutta hänelle se oli suurta. Hänelle se oli tärkeää. Ja ensimmäistä kertaa mun elämässä mä tiesin, että nyt mä oon tehny oikean valinnan. Nyt mä oikeesti teen jotain mikä merkitsee. Mä katoin häntä silmiin ja lupasin tulla takaisin. Ja mä myös menen.

Ja kun mä pääsin bussipysäkille mä pidätin itkua. Ja mun sydämeen sattu onnesta.

          Mä suosittelen vapaaehtoistyötä lämpimästi kaikille.

     Lisätietoja Espoon vapaaehtoistyöstä saat täältä.
Ja avoimet vapaaehtoistyöpaikat Espoon seudullta löytyy täältä.

Tästä pääset tutustumaan Helsingin ja Vantaan tarjontaan. Ja jos sä luet tätä jossain muualla niin naputtele googleen paikkakuntasi nimi ja perään vapaaehtoistyö.

Tämän lisäksi mä menen huomenaamulla ensimmäiseen osaan Punaisen Ristin ystäväkurssia. Suomen Punainen Risti kouluttaa jäseniään (ja myös ulkopuolisia) toimimaan vapaaehtoisina ystävinä yksinäisille. Tämä tarkoittaa siis vanhuksien lisäksi myös muita syrjäytymisvaarassa olevia kuten maahanmuuttajia tai kehitysvammaisia. Ystävä voi toimia myös vankilavierailijana tai vapaaehtoisena sairaalassa.

     Lisätietoja Suomen Punaisen Ristin ystävätoiminnasta löydät täältä.

Ja sitten viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä on asia mikä mun olis varmaan pitänyt mainita jo niin miljoona kertaa koska tää on ollut tiedossa aina siitä lähtien, kun ajatus kaksipistenollasta alkoi muhimaan: koska mä en todellakaan ole suunnitellut tienaavani tällä, vaan tekeväni jotain mistä mä pidän, mä haluan jakaa tästä saamiani rahoja muualle. Muualle tässä tapauksessa ovat vanhukset, lapset ja eläimet.

Jokaista myytyä kymmentä euroa kohden lahjoitetaan tuotteesta yksi euro hyväntekeväisyyteen. 

Kohdetta mä haluan vaihtaa mahdollisimman usein mutta kuitenkin niin, että kaikki niin sanotusti saavat osansa.

Tän kaiken mä oon saanut aikaiseksi parissa viikossa.

Vapaaehtoistoiminta ei vaadi sulta paljoa. Se vaatii vain ja ainoastaan niin paljon kuin sä pystyt antamaan. Jos sä pystyt antamaan yhden päivän kerran kahteen kuukauteen se on ihan ok. Sekin auttaa. Kaikki aika ja tuki mitä sä pystyt antamaan auttaa.

Ja jos ei sitten muuta, niin luvatkaa edes hymyillä kerran päivässä tuntemattomalle. 

Kohti parempaa huomista

Mulla on ollut ihan hirveesti aikaa ajatella viimeaikoina. Yks syy on se, et en viiti lähtee viel viikonloppuna ulos, koska baarittakin tekee hirveesti mieli joten mulla on viikonloput aika vapaata meininkiä himassa. Toinen on se, että mulla on 1,5 tunnin duunimatka bussilla joten sielki tulee pohdittua aika reilusti asioita. Mulla oli myös pakotettu älypuhelinlakko, joten mulla oli aikaa kattoo ympärilleni pari viikkoa ja mä huomasin jotain minkä olin unohtanu:

Mä oon ympäröity ihmisillä. Kaiken kokosilla, näkösillä ja maalaisilla. Surullisen moni tuijottaa nykysin puhelimiaan joka paikassa mutta ne harvat jotka ei teki samaa kun mä, tarkkaili ja katseli. Havaitsi maailmaa. Ja jos meidän katseet kohtasivat hymyili ja oikeesti, ykskin hymy, keltä tahansa, millon tahansa, voi pelastaa päivän ja sitä ajattelee lämmöllä iltaan asti. 

Lehdistä saa lukea nykypäivänä pienistä arjen teoista. Työntekijä puolustaa puolustuskyvytöntä kassan jonossa, joku laittaa rahaa toisen tuulilasiin kirjekuoressa ja yks auttoi vanhusta pikaruokaravintolassa. Hienoja juttuja, nostan toimijoille, heikommanpuolustajille, hattua, mutta nää on asioita miden ei pitäis ees ylittää uutiskynnystä. Näiden pitäis olla itsestäänselvyyksiä. Niistä ei pitäis joutua uutisoimaan.

Se, että ne päätyy uutisiin kertoo siitä, että lähimmäisenrakkaus, tuntemattoman auttaminen tai edes puhuminen tuntemattoman kanssa on melkeen tabuja. Kenen tahansa pitäis pystyä siihen. Avaamaan suu. Ojentamaan auttava käsi. Kysymään onko kaikki hyvin. Mä tiedän, että suomalaiset on muka kansaa jotka viihtyy yksin mut se on puhdasta paskaa. Ei kukaan halua olla yksin. Ei kokoajan. Maailmassa on ihan liikaa pahuutta päällä ilman, että me pahennetaan sitä sivuuttamalla pienet teot, unohtamalla kohteliaisuudet ja välittäminen. Mä oon kyllästynyt olemaan itsekäs.

              On aika ryhtyä sanoista tekoihin.

Tästä lähtien mä henkilökohtaisesti pyrin olemaan tuijottamatta mun puhelinta ja keskityn maailmaan ja elämiseen. Tästä lähtien mä pyrin puhumaan ihmisille mun ympärillä. Kuulemaan. Kokemaan. Tutustumaan. Mä pyrin auttamaan. Koska mulla on kaikki hyvin, miksen mä vois käyttää aikaani varmistamalla, että muillakin on.

Mulla on jo ideoita, mitä mä aion tehdä. Ja nyt mä haastan kaikki muutkin miettimään samaa. Mitä sä voit tehdä? Ainakin varmasti jakaa sen yhden hymyn päivässä.