(Syys-loka-)Marraskuu

Tästä blogista on kehkeytynyt tälläinen syvien mietintöjen ajatusketju ja aina välillä unohdan, että pointti oli se etten juo alkoholia. Vaikka mä saankin paljon kehuja siitä kuinka fiksu musta on tullu (mä haluisin huomauttaa, et mä oon oikeesti alunperinkin ihan ok nero), mä oon saanu myös paljon noottia siitä etten kerro mitä mulle kuuluu. Tästä syystä lupaan jatkossa summata kuun lopussa tai alussa edellisen kuun meiningit sanoin ja kuvin. Tähän siis nyt vähän syys-lokaa ja enemmän marraskuuta.

Mulle kuuluu tällä hetkellä oikeesti ihan mainiota.

Marraskuu meni jotenkin tosi nopeesti. Duunissa oli hullu kiire kokoajan kun huominen pikkujoulujuhla lähestyy. Mä myös tutustutin itteni alkoholittomien alkoholien salaiseen maailmaan ja mä tiedän kuinka mä oon aina ollu sillee: en tajuu miks kukaa ostaa alkoholitonta bissee pelkän maun vuoks, mutta tässä hetkessä mä haluun pyytää tätä järkkymätöntä mielipidettä anteeksi. Myönnän harvoin olevani väärässä, mutta tässä asiassa olin. 

Alkoholiton bisse rokkaa.

Mä myös kävin paljon teatterissa ja liian vähän salilla. Käytännössä en käyny salilla koko marraskuussa. Enkä lenkillä. Makasin sohvalla. Ja söin. Hups.

Sit näin kavereita ja ikävöin ihmisiä.

Ikävä on varmaan suurimmalle osalle tosi tuttua, mut mä ikävöin tosi harvoin. Jostain syystä marraskuu kuitenkin laukas mussa jotain ja pitkästä aikaa tunsin tätä inhottavaa, musertavaa tunnetta useampaakin asiaa kohtaan.

Mä kaipasin mun ensimmäistä kissaa, joka kuoli tammikuussa ja jota en ollu nähny moneen vuoteen. Se oli karvanen ja tyhmä mut tosi rakas. 

Kaipasin myös mun nykyisiä otuksia. Nanaa, Ramboa ja Ozzi Ozpornoa jotka on äidillä jota oli sitäkin ikävä (onneks se osaa sentään puhua puhelimessa). Neki on karvasia ja tyhmiä (okei Nana ja Ozzi on tosi fiksuja mut rambo onki mun idiootti). 

Kaipasin kesää. Sitä yhtä sosiaalisesti erittäin kiusallista naista joka muutti isolle kirkolle ja jätti mut tänne palelemaan (paskasanko) ja sit paria kesän aikana poimittua alkoholista jotka oisin voinu pitää muunakin ku kesäkaverina. Ne oli aika kovia tyyppejä.

Kaipasin mun vanhoja ystäviä. Niitä jotka unohdin kun muutin Savonlinnaan ja niitä jotka unohtu kun muutin Joensuuhun. 

Mutta kaikkein eniten niitä jotka jäi jälkeen kun lopetin juomisen. 

Ne on ihmisiä joiden kanssa kasvoin, mut mä osasin odottaa et nyt me ajaudutaan erilleen. Mä pelkäsin sitä ihan hirveesti. Se oli ainoo syy miks mä mietin et en ois lähteny tälle tielle. 

Mä sanoin tavallaan hyvästit jo kesällä ja hyväksyin asian itekseni: jos meidän tiet erkanee, ni sellasta sattuu elämässä. Ja sit just se tietenkin tapahtu.

Mut sit mä törmäsin yhteen näistä ihmisistä sattumalta muutama päivä sitten ja tajusin, etten tiedä onks tää sen arvosta.

Enkä tiedä vieläkään.

Loka-marraskuussa oli myös suuria iloja.

Ihminen, jonka mä oon tuntenu koko pienen elämäni meni kihloihin. Mä tiedän, kuinka pahasti se, että en usko rakkauteen on ristiriidassa sen kanssa, että häät on mun mielestä paras asia maailmassa mut siis häät isoimmat bileet mitkä ihminen koskaan järjestää. Ikinä. Bailukeisarina kysyny miten niistä ei vois olla pitämättä?

Sain myös vähän "fanipostia" jotka lämmitti mieltä ihan superhurjasti. Must on ihanaa (ja samalla ihan käsittämätöntä) et mun kirjotukset inspiroi ihmisiä ja saa näin paljon hyvää liikkeelle. Kiitos kaikille jotka ootte kaivanu mut facebookista ja anteeks jos en oo ehtiny vastaamaan. Lupaan parantaa tapani ja vastata kaikille! 

Ja sit voisin summaa miten menee noin niinku fyysisesti. 

Tosiaan, en oo mitenkään erityisesti muuttanu elämäntapoja muuten, kuin alkoholin suhteen. Käyn suunnilleen saman verran liikkumassa ja syön aikalailla samalla tavalla: säännöllisen epäsäännöllisesti.

Ensimmäiseen kuukauteen ei tapahtunut mitään. 

Kaikki sano et näytän jotenkin raikkaammalta. Mä vaan tunsin oloni väsyneeksi ja huonovointiseksi. Ainoa ero oli se, ettei yks (kaks) päivä(ä) viikonlopusta kulunu töhnässä.

Toisena kuuna alko sit tapahtumaan: mun naaman puhkes kukkaan.

Siis sitä finnien määrää. 

Jatkuvasti. 

Joka paikassa.

Se oli ihan käsittämätöntä. 

Mul ei oikeestaan koskaan oo mitään iho-ongelmia. Eka se nauratti mut sit se alko melkeen itkettämään. Nyt alkaa olemaan jo parempaan suuntaan mut AINA kun laitan meikkiä ne tulee takas.

Täs kolmannen kuun kohalla huomasin nyt sit oikeesti jotain fyysistäkin.

Reidet ja pohkeet on pienentyny.

Kaikki myös tuntuu pehmeämmältä.

Siis mullahan oikeesti on kaljavatsa. Tai vähintään oli. Sellanen kova ja pyöreä niiku vanhoilla miehillä. Siit ei saanu oikeen kiinni ees niiku jenkkakahvoista yleensä, se vaan oli siinä ja toimi huomattavan hyvin rumpuna. 

Nyt se antaa periks.

Nyt mä haluun huomauttaa kahdelle nuorelle miehelle jotka kutsuu mua kaljaposkeks, ettei samaa ilmiötä oo huomattavissa mun poskissa. Ne on edelleen ihan kovat.

Myös vaaka näyttää huomattavasti pienempää lukua.

Että sellainen fyysinen muutos menossa, kattellaan sit joulukinkun jälkeen uudestaan.

Tässä tätä nyt sit tälleen tiivistettynä. Koitan pystyä parempaan joulukuun lopussa ja oikeesti kans kertoa mitä oon tehny ja miksi!

Ja sit vastaan tosi kysyttyyn kysymykseen: saako muhun ottaa yhteyttä ja voiks mun elämää seurata jossain muualla?

Saa ja voi! 

Mulle voi pistää viestiä tulemaan Facebookiin: 

https://m.facebook.com/plopsi

Mä en ikävä kyllä hyväksy kaveriks jos ei oikeesti tunneta, mut pistä viestiä ni tutustutaan!

Voit myös laittaa sähköpostia osoitteeseen: kaksipistenolla@gmail.con 

Multa löytyy myös ask.fm jos haluut haukkuu mua anonyymisti: 

http://ask.fm/heidiplops/best

En oo viel vastaa mihinkään mut lupaan vastata jos joku vaivautuu kysymään.

Sit mun elämää voi seurata kahdessakin instagramissa:

heidiplops & kaksipistenolla 

Ja tottakai mä luen myös kaikki kommentit mitä saan tähän blogiin!

siinä noit nyt ois! Valitse itelles parhaiten sopiva ja tuu kertomaan mulle mitä kuuluu! 

Eroperheen kakara

Mä saan usein ja paljon palautetta siitä, miten rohkea ja itsevarma mä oon. Totta, mä heittäydyn helposti ja pelkäämättä uusiin tilanteisiin ja kannan itteni ylpeänä elämässä eteenpäin. Tästä on paljolti kiittäminen mun äitiä. Mun parhaat ystävät heittää tästä usein läppää jossa on todella paljon totuuden perää:

Mä oon vapaan kasvatuksen tuote.

Tää ei nyt tarkota sitä, että mä oisin elänyt ilman sääntöjä. Mä vaan sain tehdä itse omat valintani ja omat virheeni. Mua ei rankaistu kun mä mokasin, asiasta keskusteltiin. Mitä mä tein väärin, miksi ja mitä mä voisin tehä eri tavalla. Mä oon saanu oikeesti ison rangaistuksen vaan kerran elämässäni: mä ajauduin väärien ihmisten seuraan, mokasin liian pahasti ja jouduin muuttamaan Savonlinnaan. 

Se oli kuitenkin paras päätös mitä mun vanhemmat on koskaan tehny. 

Mä muutin uudelle paikkakunnalle tajuamatta, miten paljon mä vihasin sitä ihmistä jona sinne lähin ja miten paljon se muuttais mua. 

Ja mä oon tavannu suurimman osan mulle kaikkein rakkaimmista ihmisistä sen muuton ansiosta. 

Vaikka mun "vapaa kasvatus" vaati sen yhden ison mokan ja yhden ison rangaistuksen se on muovannut musta sen ihmisen mikä oon tänä päivänä. Mä oon periny mun äidiltä paljon hyvää: lähimmäisen rakkauden, kyvyn nähdä kaikissa ja kaikessa hyvää ja uskon siihen, että kun vaan heittäytyy ja antaa mennä maailma kyllä pitää sut pystyssä. Kyvyn elää hetkessä ja olla murehtimatta tulevaisuutta liikaa, se tulee sieltä kyllä omalla ajallaan. Mun äiti on selviytyjä joka ei anna paskimmankaan tilanteen horjuttaa itteään. Se on hienoin esimerkki mitä ihminen voi pyytää.

Ja oli mulla kuriakin vaikka se tulikin suurimmaksi osaksi mun isän puolelta. Mun vanhemmat eros kun mä olin ihan vauva vielä. Mä en tunne normaalia perhemallia. Mulle normaali perhe on sellanen missä veli asuu isän kanssa ja mä asun äidin kanssa. Tää ei oo mikään voieiraukkaparkaa niinku moni luulee. Miten mä osaisin kaivata mitään mitä mulla ei oo koskaan ollu? Mä elin tosi onnellisen lapsuuden kahdessa kodissa. 

Me kasvettiin mun veljen kanssa todella erilaisissa olosuhteissa ja siksi, vaikka me ilmeisesti näytetään melko paljon toisiltamme me ollaan luonteeltamme täysin toistemme vastakohtia. Mulla meni pitkään tajuta miksi mun isä ja veli on sellaisia kun ne on. Mistä niiden elämänarvot tulee, koska mä elin arkea niin eri tavalla. 

Mä tajusin vasta muutama vuosi sitten miten siisti tyyppi mun isä on.

Meil oli välillä tosi vaikeeta kun mä heiluin aikuisuuden kynnyksellä, mut nyt mä en vois pyytää parempaa isätytärsuhdetta. Mä oon periny mun isältä ne luonteenpiirteet joiden ansiosta jaksan yrittää kerta toisensa jälkeen uudestaan vaikka tuntuu etten osaa tai pysty: kurinalaisuuden, järjestelmällisyyden, ahkeruuden ja huumorintajun. Jokainen joka sanoo, että mulla on sairaan hyvät jutut, käykää kiitämässä iskää. Mulla meni liian pitkän tajuta kenen geeneistä mä sen sain. 

Miten kaks niin erilaista ihmistä koskaan kohtaa toisensa? Miten elämä ajo ne  yhteen? Siihen mä en osaa vastata, mutta ne kasvatti mut hyvin ja oikein, molemmat omalla tavallaan. Mä sanon sitä tosi harvoin, mut mun vanhemmat on ihan hullun hienoja ihmisiä ja mä rakastan niitä ihan hirveesti. Ne on molemmat uhrannu mun ja mun veljen eteen tosi paljon ja se on jotain, mitä mä en ikinä voi korvata. 

Äiti ja isä:
Kiitos siitä, että mulla on arvot kohillaan.

Vapaaehtoistyö

Pari postausta sitten mä puhuin hyväntekemisestä ja siitä, kuinka tärkeetä ois, että me kaikki otettais itteämme niskasta kiinni ja autettais toinen toistamme. Oltaisiin oikeasti läsnä ja pyrittäisiin kohti parempaa huomista. Mä lupasin ryhtyä sanoista tekoihin.

Ja mä ryhdyin.

Mä ilmoittauduin vapaahetoiseksi.

Tänä aamuna mä kävin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen vanhuksille ja mä lähdin sieltä pois itkua pidätellen. En koska se ois ollut hirveetä. En koska mulle oltiin ilkeitä. En koska se ois ollut jollain tavalla surullista. Mä lähdin sieltä äärimmäisen onnellisena. Niin onnellisena, että se sai mut, ihmisen joka ei itke koskaan, liikuttumaan.

Se tunne, kun vanhus joka ei pysty enää itse lukemaan, joka ei näe, ei vain kykene, puristaa kättäsi ja kiittää koko sydämensä pohjasta sinua siitä, että kävit lukemassa hänelle on tunne, jota mä en pysty sanoin kuvailemaan. Siinä katseessa jonka sain oli puhdasta vilpittömyyttä. Puhdasta kiitollisuutta. Mä vaan luin päivän Hesarin. Mä en tehnyt mitään suurta. Mä vaan lukasin muutaman uutisen. Mulla meni siihen alle tunti. Mutta hänelle se oli suurta. Hänelle se oli tärkeää. Ja ensimmäistä kertaa mun elämässä mä tiesin, että nyt mä oon tehny oikean valinnan. Nyt mä oikeesti teen jotain mikä merkitsee. Mä katoin häntä silmiin ja lupasin tulla takaisin. Ja mä myös menen.

Ja kun mä pääsin bussipysäkille mä pidätin itkua. Ja mun sydämeen sattu onnesta.

          Mä suosittelen vapaaehtoistyötä lämpimästi kaikille.

     Lisätietoja Espoon vapaaehtoistyöstä saat täältä.
Ja avoimet vapaaehtoistyöpaikat Espoon seudullta löytyy täältä.

Tästä pääset tutustumaan Helsingin ja Vantaan tarjontaan. Ja jos sä luet tätä jossain muualla niin naputtele googleen paikkakuntasi nimi ja perään vapaaehtoistyö.

Tämän lisäksi mä menen huomenaamulla ensimmäiseen osaan Punaisen Ristin ystäväkurssia. Suomen Punainen Risti kouluttaa jäseniään (ja myös ulkopuolisia) toimimaan vapaaehtoisina ystävinä yksinäisille. Tämä tarkoittaa siis vanhuksien lisäksi myös muita syrjäytymisvaarassa olevia kuten maahanmuuttajia tai kehitysvammaisia. Ystävä voi toimia myös vankilavierailijana tai vapaaehtoisena sairaalassa.

     Lisätietoja Suomen Punaisen Ristin ystävätoiminnasta löydät täältä.

Ja sitten viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä on asia mikä mun olis varmaan pitänyt mainita jo niin miljoona kertaa koska tää on ollut tiedossa aina siitä lähtien, kun ajatus kaksipistenollasta alkoi muhimaan: koska mä en todellakaan ole suunnitellut tienaavani tällä, vaan tekeväni jotain mistä mä pidän, mä haluan jakaa tästä saamiani rahoja muualle. Muualle tässä tapauksessa ovat vanhukset, lapset ja eläimet.

Jokaista myytyä kymmentä euroa kohden lahjoitetaan tuotteesta yksi euro hyväntekeväisyyteen. 

Kohdetta mä haluan vaihtaa mahdollisimman usein mutta kuitenkin niin, että kaikki niin sanotusti saavat osansa.

Tän kaiken mä oon saanut aikaiseksi parissa viikossa.

Vapaaehtoistoiminta ei vaadi sulta paljoa. Se vaatii vain ja ainoastaan niin paljon kuin sä pystyt antamaan. Jos sä pystyt antamaan yhden päivän kerran kahteen kuukauteen se on ihan ok. Sekin auttaa. Kaikki aika ja tuki mitä sä pystyt antamaan auttaa.

Ja jos ei sitten muuta, niin luvatkaa edes hymyillä kerran päivässä tuntemattomalle. 

Vichyä viikonloppuna, puhdas omatunto maanantaina!

Mun blogilla oli viime kuussa lähes 1000 lukijaa. Se on aika huima määrä ja osa teistä onkin ottanut muhun yhteyttä. On ihanaa lukea kannustavia viestejä ja muiden kokemuksia alkoholittomuudesta.

Yksi näistä yhteyttä ottaneista on Joni.

Joni oli joidenkin mutkien kautta törmännyt mun blogiin ja lähetti tsemppiviestin jossa kertoi olleensa itse jo lähes 5kk alkoholittomana. Joni myös haastaa muita mukaan.

Joni kuvasi aiheesta videon ja lisäsi sen facebookiin. Videolla hän kiteyttää hyvin alkoholinkäytön ongelmat. Totta on, että alkoholissa on plussia, mutta paljon on myös miinusta. Tarkoituksemattomasti Jonin toimet sysäsivät liikkeelle ystäviä ja tuttuja jotka ryhtyivät leikkiin mukaan. Yhden miehen esimerkki valoi (ja valaa) rohkeutta muihin.

Uhratkaa 7min elämästänne ja tsekatkaa mitä hänellä on sanottavana. Kokeilkaa itse pari kuukautta. Mulla tulee se täyteen tämän viikon sunnuntaina ja olo on sen mukainen. Hyvä, raikas ja terve. Puhdistunut. Ottakaa Jonista mallia. Ottakaa musta mallia. Antakaa itsellenne päihdevapaat viikot.

Video löytyy täältä.

Jonia myös haastateltiin turunsanomiin. Pätkän siitä voi lukaista täältä.

Ja jos luet tätä, jätä kommentti. Pistä koodia facebookissa tai googlessa. Mä haluun tietää keitä te ootte.

Mä haluun tietää keille mä kirjotan.

ps. harmaa vihdoin

Kuukausi takana, yksitoista edessä.

En kirjottanu viimeviikolla mitään, koska oon ollu ihan hullu toimijaihminen. Mun mysteeriprojekti pitää mut kiireisenä himassakin ja jotenki tuntuu, et mul on ihan sairaasti enemmän tekemistä kun sillon, kun vietin kaikki viikonloput kreisibailaamassa. Viiikoissa loppuu tunnit kesken. Tässä kuitenkin kuvia parin viikon varrelta ja lupaus, et paljastan vihdoin tälleen julkisestikkin mitä oon tässä menneillä viikoilla puuhaillu heti syysloman jälkeen joka päättyy siis 20.10.! Hui oon vielki aika liekeissä.

Huomasin myös, että syyskuun lopussa tuli kuukaus täyteen tätä alkoholittomuuden vuoristorataa. Rehellisiä plussia: jaksaa enemmän, on raikkaampi olo, viikonloppu ei tunnu loppuvan liian lyhyeen, rahaa jää enemmän sukanvarteen. Viellä rehellisempiä miinuksia: kaljaa tekee mieli 24/7 erityisesti perjantaisin, sosiaalisia kontakteja on kadonnu tosi paljon ku en oo vuosiin soitellu muuta kun kaljaseuraa, en oo ihan varma onks tää tän kaiken arvosta. 

Kyllä, mun tekis mieli soittaa vanhoille frendeille ja lähtee ottamaan se yks bisse.
Se ois niin helppoa.

Se ois niin yksinkertasta.

Mut mä en alottanu tätä luovuttaakseni heti kun ekat bileet alkaa.

Enää  10,61 kuukautta.
              46,41 viikkoa.
                   323 päivää
                       7752 tuntia
                           465120 minuuttia
                            tai 27907200 sekuntia mun seuraavaan kaljaan.

Rutiininomaista arkea ja ihania viikonloppuja

Mä huomaan kirjottavani vaan viikonloppujen jälkeen, mut siihen on ihan selkee syy:

Mun päivät kulkee aika samaa rataa arkisin.

Meen maanantaista perjantaihin aamulla töihin ja pääsen vast myöhään iltapäivällä. Illalla ei sit oikeestaan jaksakkaan tehä muuta kun syödä ja olla mut tarviiks elämässä oikeesti muuta tehdäkkään jos ei muuta jaksa. Otan elämyksiä irti sit vaikka viikonloppuna. Tai viimeestään ensvuonna. Mut tänä viikonloppuna mä kyl tein ihania asioita.

Perjantaina mä vaalensin farkkua kloriitilla. Niist tuli aika hienoja vaik olinkin ihan liian laiska lukemaan yhtään mitään ohjeita veden ja kloriitin suhteista tai värjäystekniikoista. Mä muutenkin teen asiat aika silleen "no kokeilemallahan se selvii"-tyyliin et tää ei todennäköisesti yllättäny ketään mua henkilökohtaisesti tuntevaa ihmistä. Kokeilin myös erilaisia kuminauhaväkerryksiä (Kokeilu on tässäkin kohtaa erittäin hyvä sanavalinta koska enhän mä jaksanu tähänkään mitään ohjeita tsekata, maalaisjärjellä ihmiset) ja niistä tuli tosi upeita. DIY for life.

Lauantaiaamuna iskä nappas mut sairaan aikasin kyytiin talkoilemaan sen uudelle mökille. Pääsin sinne käymään sillon ekaa kertaa ja se oli kyl aika upee mesta. Se ostettiin kaikkine roinine päivineen ni mä (Lautojen kantelun jälkeen. Kukaan ei oo koskaan kertonu kuinka perkeleesti laudat painaa..) pengoin vähän nurkkia ja löysin maailman ihanimman keinutuolin. Se on sairaan levee ja matala ja jotenki spesiaali. Jos mä oisin kaluste, mä oisin se tuoli. Adoptoin sen heti omaks ja ilmotin kunnostavani sen. Muutaman naulan ehinki jo siinä ennen lähtöä vetästä irti. Siitä tulee maailman ihanin kaluste.

Sunnuntaina mä nukuin pitkään (Koska laudat) ja lähin sit hoitelemaan vähän pakollisia asioita. Illansuussa suuntasin asekeleeni kohti rakkaan ystäväni Aliisan uutta kotia. Koska kyseinen ystäväni täytti ruhtinaalliset 22-vuotta söin vähän brunssinjämiä (Terkkuja vaan kaikille darrasankareille jotka oli pyöriny siel koko päivän, antaisin puol valtakuntaa yhdestä oluesta) ja sitten suuntasimme kulkumme kohti Kruunuvuoren rantaa öljysäiliöitä 468 katsomaan performanssia Tulva. Jätän puhumatta tästä sen enempää, koska kyseessä oli vihoviimeinen esitys ja miksi arvostelemaan mitään mitä ette kuitenkaan enää voisi nähdä ja muodostaa omaa mielipidettä. Sanottakoon sen verran, että esitys oli esteettisesti upea ja vaikuttava kyseisessä tilassa. Parempaa paikkaa he eivät olisi voineet viimeisille esityksille löytää. Sisällöllisesti se tarvitsisi niin syvää ja kerroksittaista analyysiä, etten sinne asti jaksa mennä.

Vaikka on ihana nähdä ystäviä, tulee siitä hieman haikea olo. Monilla puhaltaa uudet teatterituulet harrasteliteattereiden ja koulun merkeissä ja joudun muistuttamaan itselleni, ja välillä myös muille, että tein kesällä tietoisen valinnan:

En edes hakenut.

            Päätin, että on aika keskittyä itseeni ja siihen mitä mä haluan. 

Tätä on ollut todella vaikea myöntää, mutta vuosi Joensuussa ajoi mut aika loppuun. Tiedän, että tein paljon duunia pyytämättä ja tiedän, että tein itse valinna olla jakamatta sitä duunimäärää muille. Tiedän, että muhun on helppo tukeutua koska mä oon tarpeeksi vahva kantamaan myös muiden huolet ja tiedän, että kannan välillä vähän liikaa.

Mä en kuitenkaan kadu mitään.

En yhtäkään hetkeä jonka mä vietin siellä, en yhtäkään ihmistä kenet mä tapasin enkä yhtäkään tekoa jonka tein. En yhtäkään ilon tai surun uutista. En yhtäkään mokaa. Mä en kadu, että otin vastuuta ja autoin jaksamaan, autoin tsemppaamaan sillonkun muilla ei välttämättä ollut enää kykyä siihen.

     Mut mä oon väsynyt. Ihan tosi väsynyt. 

Ja mä tarviin nyt aikaa olla vähän itsekäs.

Ja mä oon onnellinen, että tein kesällä tän valinnan.

Kohti parempaa huomista

Mulla on ollut ihan hirveesti aikaa ajatella viimeaikoina. Yks syy on se, et en viiti lähtee viel viikonloppuna ulos, koska baarittakin tekee hirveesti mieli joten mulla on viikonloput aika vapaata meininkiä himassa. Toinen on se, että mulla on 1,5 tunnin duunimatka bussilla joten sielki tulee pohdittua aika reilusti asioita. Mulla oli myös pakotettu älypuhelinlakko, joten mulla oli aikaa kattoo ympärilleni pari viikkoa ja mä huomasin jotain minkä olin unohtanu:

Mä oon ympäröity ihmisillä. Kaiken kokosilla, näkösillä ja maalaisilla. Surullisen moni tuijottaa nykysin puhelimiaan joka paikassa mutta ne harvat jotka ei teki samaa kun mä, tarkkaili ja katseli. Havaitsi maailmaa. Ja jos meidän katseet kohtasivat hymyili ja oikeesti, ykskin hymy, keltä tahansa, millon tahansa, voi pelastaa päivän ja sitä ajattelee lämmöllä iltaan asti. 

Lehdistä saa lukea nykypäivänä pienistä arjen teoista. Työntekijä puolustaa puolustuskyvytöntä kassan jonossa, joku laittaa rahaa toisen tuulilasiin kirjekuoressa ja yks auttoi vanhusta pikaruokaravintolassa. Hienoja juttuja, nostan toimijoille, heikommanpuolustajille, hattua, mutta nää on asioita miden ei pitäis ees ylittää uutiskynnystä. Näiden pitäis olla itsestäänselvyyksiä. Niistä ei pitäis joutua uutisoimaan.

Se, että ne päätyy uutisiin kertoo siitä, että lähimmäisenrakkaus, tuntemattoman auttaminen tai edes puhuminen tuntemattoman kanssa on melkeen tabuja. Kenen tahansa pitäis pystyä siihen. Avaamaan suu. Ojentamaan auttava käsi. Kysymään onko kaikki hyvin. Mä tiedän, että suomalaiset on muka kansaa jotka viihtyy yksin mut se on puhdasta paskaa. Ei kukaan halua olla yksin. Ei kokoajan. Maailmassa on ihan liikaa pahuutta päällä ilman, että me pahennetaan sitä sivuuttamalla pienet teot, unohtamalla kohteliaisuudet ja välittäminen. Mä oon kyllästynyt olemaan itsekäs.

              On aika ryhtyä sanoista tekoihin.

Tästä lähtien mä henkilökohtaisesti pyrin olemaan tuijottamatta mun puhelinta ja keskityn maailmaan ja elämiseen. Tästä lähtien mä pyrin puhumaan ihmisille mun ympärillä. Kuulemaan. Kokemaan. Tutustumaan. Mä pyrin auttamaan. Koska mulla on kaikki hyvin, miksen mä vois käyttää aikaani varmistamalla, että muillakin on.

Mulla on jo ideoita, mitä mä aion tehdä. Ja nyt mä haastan kaikki muutkin miettimään samaa. Mitä sä voit tehdä? Ainakin varmasti jakaa sen yhden hymyn päivässä.