Eroperheen kakara

Mä saan usein ja paljon palautetta siitä, miten rohkea ja itsevarma mä oon. Totta, mä heittäydyn helposti ja pelkäämättä uusiin tilanteisiin ja kannan itteni ylpeänä elämässä eteenpäin. Tästä on paljolti kiittäminen mun äitiä. Mun parhaat ystävät heittää tästä usein läppää jossa on todella paljon totuuden perää:

Mä oon vapaan kasvatuksen tuote.

Tää ei nyt tarkota sitä, että mä oisin elänyt ilman sääntöjä. Mä vaan sain tehdä itse omat valintani ja omat virheeni. Mua ei rankaistu kun mä mokasin, asiasta keskusteltiin. Mitä mä tein väärin, miksi ja mitä mä voisin tehä eri tavalla. Mä oon saanu oikeesti ison rangaistuksen vaan kerran elämässäni: mä ajauduin väärien ihmisten seuraan, mokasin liian pahasti ja jouduin muuttamaan Savonlinnaan. 

Se oli kuitenkin paras päätös mitä mun vanhemmat on koskaan tehny. 

Mä muutin uudelle paikkakunnalle tajuamatta, miten paljon mä vihasin sitä ihmistä jona sinne lähin ja miten paljon se muuttais mua. 

Ja mä oon tavannu suurimman osan mulle kaikkein rakkaimmista ihmisistä sen muuton ansiosta. 

Vaikka mun "vapaa kasvatus" vaati sen yhden ison mokan ja yhden ison rangaistuksen se on muovannut musta sen ihmisen mikä oon tänä päivänä. Mä oon periny mun äidiltä paljon hyvää: lähimmäisen rakkauden, kyvyn nähdä kaikissa ja kaikessa hyvää ja uskon siihen, että kun vaan heittäytyy ja antaa mennä maailma kyllä pitää sut pystyssä. Kyvyn elää hetkessä ja olla murehtimatta tulevaisuutta liikaa, se tulee sieltä kyllä omalla ajallaan. Mun äiti on selviytyjä joka ei anna paskimmankaan tilanteen horjuttaa itteään. Se on hienoin esimerkki mitä ihminen voi pyytää.

Ja oli mulla kuriakin vaikka se tulikin suurimmaksi osaksi mun isän puolelta. Mun vanhemmat eros kun mä olin ihan vauva vielä. Mä en tunne normaalia perhemallia. Mulle normaali perhe on sellanen missä veli asuu isän kanssa ja mä asun äidin kanssa. Tää ei oo mikään voieiraukkaparkaa niinku moni luulee. Miten mä osaisin kaivata mitään mitä mulla ei oo koskaan ollu? Mä elin tosi onnellisen lapsuuden kahdessa kodissa. 

Me kasvettiin mun veljen kanssa todella erilaisissa olosuhteissa ja siksi, vaikka me ilmeisesti näytetään melko paljon toisiltamme me ollaan luonteeltamme täysin toistemme vastakohtia. Mulla meni pitkään tajuta miksi mun isä ja veli on sellaisia kun ne on. Mistä niiden elämänarvot tulee, koska mä elin arkea niin eri tavalla. 

Mä tajusin vasta muutama vuosi sitten miten siisti tyyppi mun isä on.

Meil oli välillä tosi vaikeeta kun mä heiluin aikuisuuden kynnyksellä, mut nyt mä en vois pyytää parempaa isätytärsuhdetta. Mä oon periny mun isältä ne luonteenpiirteet joiden ansiosta jaksan yrittää kerta toisensa jälkeen uudestaan vaikka tuntuu etten osaa tai pysty: kurinalaisuuden, järjestelmällisyyden, ahkeruuden ja huumorintajun. Jokainen joka sanoo, että mulla on sairaan hyvät jutut, käykää kiitämässä iskää. Mulla meni liian pitkän tajuta kenen geeneistä mä sen sain. 

Miten kaks niin erilaista ihmistä koskaan kohtaa toisensa? Miten elämä ajo ne  yhteen? Siihen mä en osaa vastata, mutta ne kasvatti mut hyvin ja oikein, molemmat omalla tavallaan. Mä sanon sitä tosi harvoin, mut mun vanhemmat on ihan hullun hienoja ihmisiä ja mä rakastan niitä ihan hirveesti. Ne on molemmat uhrannu mun ja mun veljen eteen tosi paljon ja se on jotain, mitä mä en ikinä voi korvata. 

Äiti ja isä:
Kiitos siitä, että mulla on arvot kohillaan.