keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Sinebrychoff Park Rangers

Viime keväänä näihin aikoihin mä asuin Niittylahden opistolla, 15m² huoneessa kauniin ja ihanan (adjektiivit jotka olivat neidin ehtona siihen, että saan kirjoittaa tästä aiheesta) ystäväni Rosan kanssa. Mä olin joulun alla tehnyt päätöksen, että kesän jälkeen mä oon vuoden käyttämättä mitään alkoholituotteita. Mä olin jo kokenu sen ensimmäisen, tunnetuimman suomalaisen alkoholikulttuurin: humalahakuinen juominen ja rankka bilettäminen viikonlopusta toiseen. Mä halusin kokea sen toisen, jatkuvasti yleistyvämmän suomalaisen alkoholikulttuurin, mun sen hetkisen elämän täyden vastakohdan: totaalikieltäytymisen, täyden absolutismin, raittiuden. Mä olin pikkuhiljaa alkanu kertomaan ihmisille tästä ja saanu vaihtelevia reaktiota. Suurin osa oli sitä mieltä, ettei oo mitään mahdollisuutta et bailukeisari pystyis siihen ja nauro päin naamaa. Osa suuttu mulle, joka oli ihan käsittämätön reaktio. Osa toivotti onnea yritykseen. Osa (lähinnä mun vanhemmat) nosti kädet ilmaan ja huus hallelujaa.

Rosa tuli hiihtolomalta Niittylahteen. Kerroin Rosalle mun suunnitelmista ja se nauro. Loukkaannuin vähän, mut Rosa selitti, et se nauraa koska sen äiti oli löytäny meille täydellisen kesäduunin. Naurettavan tilanteesta teki se, että mä kerron sille mun suunnitelmista just nyt, kun sen työntantajan tunnetuimpiin maamerkkeihin kuului jo tähän mennessä Batteryksi muuttunut jättimäinen KOFF-tölkki valtatien varressa.

Sinebrychoff etsi jälleen Koffari Park Rangereitä.

Mulla ei ollu mitään hajua mikä Park Ranger on eikä Rosakaan osannu sitä sen enempää selittää. Avattiin se ilmotus ja saatiin vähän infoa aiheesta. Sinebrychoff palkkaa kolmatta vuotta putkeen kaksi toisilleen entuudestaan tuttua ihmistä viettämään kesän "Helsingin suurimmassa ja vihreimmässä avokonttorissa", Sinebrychoffin puistossa. Työn kuvaan kuului puiston siisteyden edistäminen ja käyttäjien viihtyvyyden lisääminen. Ei kertonut vielä kovinkaan paljoa, joten pistettiin Google laulamaan. Sinebrychoff Park Rangersien facebooksivut avasivat aihetta jo paljon. Somesisällön tuottamista, tapahtumien järjestämistä, pelien lainaamista ja puiston siivoamista. Mikäpä jottei. Ainoa ongelma oli, että hakemuksen videoineen pitäisi olla perillä viikossa ja mun tietokone oli hajonnut muutama päivä aikaisemmin, mikä tarkoitti sitä, ettei meillä ollut videoneditointi mahdollisuutta Niittylahdessa. Pikku vikoja, ei anneta sen lannistaa.

Näyttelijänalut tekee homman kunnolla loppuun asti ja vähän yli. Yksi päivä käsikirjottamista, kaksi päivää kuvaamista. Viikonlopuksi juna Helsinkiin ja iskän MacBook auki. Yksi päivä editointia. Tuloksena tämä:


Sähköpostilla hakemus menemään. Homma hoidettu, hetkeksi takasin koulunpenkille ja sit matka takasin Espooseen ylioppilaskirjotuksiin.

Huojentuneena mä poistun kirjotuksista. Meni syteen tai saveen, ne on nyt vihdoin ohi. Enää ei oo paluuta. Viimeset mahdollisuudet on menny. Avaan mun puhelimen. Kaksi puhelua tullut. Yksi Rosalta ja yksi tuntemattomasta numerosta. Rosa ensin.

"Me saatiin kutsu haastetteluun!"

Mitä? Voi ei, tottakai ne soittaa just sillon kun mä en voi vastata. Me oltiin tarkotuksella laitettu kaikki mun tiedot ekaks, Rosa kun häkeltyessään on sosiaalisesti todella kiusallinen.

"Mitä sä sanoit niille?"

"Et sä soitat niille takas ja sovitaan haastattelupäivä"

That's my girl. Pistettiin viestiä puolin ja toisin. Ne oli kutsunu 3 paria haastatteluun jotka järjestettäisiin parin viikon päästä. Koska me oltiin toisella puolella Suomea, meidän vuoks saatiin sovittua erillinen päivä jolloin meidän opettajille, heille ja meille kävi matkustaa takasin kotikulmille. Niimpä me hypättiin huhtikuussa junaan ja matkustettiin Vantaalle Sinebrychoffin tehtaalle (joka on muuten sivumennensanoen valtava). Ilmottauduttiin aulassa ja saatiin vierailija kyltit. Hetken odottelun jälkeen meidät tuli hakemaan viestintäpäällikkö Timo Mikkola ja viimesetkin jännityksen rippeet katosivat. Timo otti tilanteen mahtavasti haltuun, esitteli meille paikkoja, rupatteli mukavia ja johdatti istumaan. Seuraamme liittyi Marja-Liisa Weckström, Sinebrychoffin viestintäjohtaja ja haastattelu alkoi. Tilanne kaikenkaikkiaan oli todella rento. Kerroimme itsestämme, ystävyydestämme ja ideoistamme. Olimme ehdottoman omia itsejämme: hauskoja, kiusottelevia, äänekkäitä, sosiaalisia ja rehellisiä. Juuri sellasia, jollaisia olimme ystävyydemme alkumetreiltä lähtien olleet toistemme seurassa. Timo ja Marja-Liisa kuuntelivat, nyökyttelivät ja nauroivat hulvattomille jutuillemme. Haastattelun päätteeksi meille painotettiin, että vielä kaksi paria oli tulossa haastatteluun. Timo saattoi meidät takaisin aulaan.

"Kyllä se teidän video oli ihan ylitse kaiken."

Ulkona heitimme yläfemmat, paremmin ei olisi voinut mennä.

Me matkustettiin takaisin Niittylahteen ja odotettiin. Ja odottettiin. Ja odotettiin. Kun muiden haastateltavien haastattelupäivä koitti me ei pystytty keskittymään mihinkään. Lopulta meidän opettajakin luovutti ja antoi meidän hyppiä seinille. Mutta puhelua ei tullut. Viikonloppu koitti ja Rosa lähti kotiin Helsinkiin. Seuraavana maanantaina ei olisi koulua joten pitkä viikonloppu oli oiva tilaisuus mennä tapaamaan perheitä, mutta mun piti tehdä Taikin ennakkotehtäviä, joten olin jumissa opistolla. Maanantaina sain puhelun. Mä en muista yhtään, mitä siinä sanottiin. Mä vaan muistan kuinka se loppu, mä soitin Rosalle ja sanoin, ettei me saatu sitä. Mä kuulin Rosan äänestä pettymyksen:

"Okei, no ei voi mitään kai mä sit otan sen puhelinmyyntiduunin"

"Läppä oli, tottakai me saatiin se"

Seuraava viikko meni hullussa sekasorron meinigissä. Tuntu uskomattomalta miten onnekkaita me oltiin. Me saatais olla viel koko kesä yhdessä ulkona, auringossa, pehmeessä laskussa siihen, ettei enää asutakkaan samassa huoneessa.

Meidät kutsuttiin käymään tehtaalla uudestaan allekirjottamassa sopimukset. Meille esiteltiin tehdasta tarkemmin, me tavattiin Sinebrychoffin henkilökuntaa ja syötiin erinomainen lounas tehtaan ruokalassa jossa eri alueiden edustajat esittelivät toiveita siitä, mitä haluaisivat meidän tekevän kesän aikana. Lopuksi meistä napattiin tämä, ensimmäinen kuvamme virallisina Koffari Park Rangereinä:


Kesä tuli todella nopeasti. Ensimmäisenä työpäivänä me kivuttiin Sinebrychoffin tornille, jossa Timo meitä odotti. Purettiin kamat torniin joka toimisi meidän tukikohtana koko kesän, vedettiin uudistuneen Koffari paidat päälle ja käytiin Cafe Fannyssa syömässä ensimmäinen lounas. Lounaan jälkeen Timo jätti meidät ja me seistiin Koffarissa ja katottiin ympärillemme. Aurinko paisto kirkkaalta taivaalta ja pikkuhiljaa ihmisiä alko virtaamaan nauttimaan kesän ensimmäisitä päivistä. Me napattiin kärry ja mentiin lähimmälle huoltsikalle täyttämään renkaat jotka oli talven aikana päässy tyhjenemään. Takasin mennessä mä työnsin Rosaa kärryssä. Ihmiset tööttäili, vilkutti ja hymyili ja me naurettiin. Tornilla me pakattiin kamat kärryyn ja rullattiin puistoon. Varjo pystyyn ja kamat leveesti. Meitä katottiin vähän epäluuloisesti, mut me hymyiltiin takas. Jo ekana päivänä joku kävi lainaamassa mölkyn. Aateltiin, et jos tää on tässä, niin me ollaan maailman onnekkaimmat ihmiset.

Seuraava päivä oli kylmä. Ja siitä seuraava. Ja sit sato. Me alettiin vaipua epätoivoon. Istuttiin tornin ylhäällä sateella ja taisteltiin kylmyyttä tuulessa. Onneks meillä oli Sinebrychoffin sadetakit, ne pelasti monelta ikävältä yllätykseltä. Tylsää oli ja tekemistä ei yhtään, puistossa ei yksinkertasesti ollut ihmisiä.

Mut sit se alko. Hullu helleaalto joka jatku lähes koko kesän. Ja me pistettiin leiri pystyyn, kirjotettiin liiduilla ympäri puistoa ketä me ollaan, miks me ollaan ja mitä me tehdään. Ja ihmisiä alko virtaamaan. Pelejä lainattiin, meille juteltiin, me kuultiin uskomattomia tarinoita ja kavereita kävi moikkaamassa.

Ja me huomattin kuinka raskasta se duuni oikeesti on.

Se, että istuu puistossa on vain pieni osa siitä duunista. Päivä alkaa ja loppuu sillä, että roudataan hirvee määrä tavaraa tornilta alas ja takas ylös. Ollaan jatkuvasti ihmisten tarkkailevan silmän alla, virheliikkeisiin ja sanoihin ei oo varaa. Ja sitä se duuni nimenomaan on, ihmisten tarkkailun alla olemista. Huonoja päiviä ei saa olla vaan hymy pitää jatkua aamupäivästä myöhään iltaan asti. Vapaata ei oo viikonloppusin vaan keskellä viikkoa, joten kavereita näki harvoin jos ne ei tullu Koffissa käymään ja jos sato se oli loputonta odottelua, koska torniakin voi siivota vain muutaman kerran ennenkun se kiiltää.

Mut se oli kaiken sen arvosta, koska meidän kesä oli ihan mahtava. 

Melkeen koko kesän aurinko paisto, me päästiin järjestämään just sellasta ohjelmaa kun itse haluttiin, saatiin uusia ystäviä ja löydettiin uusia puolia toisistamme. Me hengailtiin Asemanlapset ry:n Walkers talolla vetämässä bingoa ja syötiin erinomaisia lounaita (JA BRUNSSEJA EN EES PYSTY PUHUMAAN NIISTÄ OMG) Cafe Fannyssa. Me pelailtiin pelejä ja kuunneltiin ja kerrottiin tarinoita. Me tehtiin juttuja, joita me ei koskaan oltais muuten tehty. Me järjestettiin parit minifestarit ja rikottiin Satu Tuomelan kanssa suomen ennätys puistojoogaajien määrässä. Me rokattiin kesä meidän valkosia Koffari paitoja ja kerrottiin ihmisille kuinka tärkeetä on pitää puistoista huolta. Mut turhaan mä yritän ketään vakuuttaa, kattokaa ite:





























Meillä oli ihana kesä.
Täydellisyyttä hipova.

               Ja liian nopeesti se oli ohi.



31.8. oli meidän viimeinen työpäivä ja sateisesta aamupäivästä huolimatta aurinkoinen iltapäivä kääntyi illaksi. Hoippu orkesteri oli kerännyt puiston täyteen Jazzin ystäviä ja lopulta musiikki loppui ja ihmiset hajaantuivat. Me kannettiin tavarat torniin ja lukittiin ovi. Me istuttiin portaille tornin eteen. Oli jo pimeetä ja me jouduttiin toteamaan, että kesä oli oikeasti ohi. Se oli siinä ja olo oli todella haikea. Mä avasin Koffin Koffarissa klo 20:38 ja tiesin, että se oli mun viimeinen olut 360:een päivään. Mä join sen hitaasti ja me katottiin kuinka katuvalot sytty Sinebrychoffin puistoon. Sit me heitettiin Rosan kanssa viimeset yläfemmat ja lähdettiin eri suuntiin.

Mä haluun vielä kerran kiittää miljoonasti koko Sinebrychoffin väkeä ja erityisesti Timoa ja Marja-Liisaa jotka piti meistä hyvää huolta, luotti meihin ja antoi meidän toteuttaa itseämme.

       Te annoitte meille ikimuistoisen kesän.

Ja nyt Sinebrychoff etsii tälle vuodelle seuraajia täyttämään meidän valtavat saappaat


















Jos sä kiinnostuit, sä oot täydellinen tähän jos sä oot yli 18-vuotias ja sulla on yli 18-vuotias ystävä tai sukulainen jonka seurasta nautit ja jota kestät hyvinä ja pahoina päivinä.
  Jos sä uskot, että teidän side on niin vahva, että se kestät myös sen ihmisen työminän.
   Jos sä kestät arvostelevia katseita, rakastat ihmisiä etkä pelkää tarttua haasteisiin.
    Jos somekanavat on sulle tuttuja ja hallitset edes pienimuotoisesti videoeditoinnin.
     Jos ymmärrät, ettei kyse ole vain puistossa istuskelusta, vaan se on rankkaa duunia josta sulle ja sun ystävälle maksetaan palkkaa.
      Jos ymmärrät, että duuniajat ovat vaihtelevat ja joskus joudut tekemään töitä kotona myös varsinaisen työajan ulkopuolella.
        Jos ymmärrät, että Sinebrychoff Park Rangerit edustavat ennenkaikke Sinebrychoffia ja pystyt noudattamaan heidän arvojaan.
         Jos ymmärrät, että olette kaukana Vantaalta ja joskus melko yksin ja hukassa, mutta teillä on toisenne ja koko Sinebrychoffin perhe                   vain yhden puhelinsoiton päässä.
       
Jos olet valmis sitouttamaan itsesi koko kesäksi.

Jos kaikki tämä osui nappiin ja päätätte yhdessä ystävänne kanssa koettaa kykyjänne päästä tekemään Suomen parasta kesäduunia, tässä teille vielä pari vinkkiä helpottamaan hakuprosessia.

Olkaa omia itsejänne. Koko matkan ajan. Älkää valehdelko älkääkä peitelkö mitään. Meidän hakuvideo oli överi. Älkää matkiko sitä, tai mitään muutakaan mitä me tehtiin, vaan tehkää omanlaisenne, sellainen joka näyttää teiltä. Olkaa rehellisiä loppuun asti.
Kertokaa jo hakiessanne miksi olisitte paras vaihtoehto työhön. Kertokaa itsestänne ja suhteestanne. Painottakaa vahvuuksianne olivat ne sitten valokuvaus, baletti tai ruuanlaitto.
Jos ja kun teidät kutsutaan haastatteluun menkää valmiin materiaalin kanssa. Miettikää yhdessä mitä haluatte kesällä tehdä ja millaisia teemoja haluatte tuoda esille. Pohtikaa ja suunnitelkaa, älkää menkö valmistautumattomina.

Näillä vinkeillä ja luottamalla omiin kykyihisi saatatte saada tilaisuuden seurata meidän jalanjäljissä.



Ja mä suosittelen tätä kaikille mitä suurimmalla lämmöllä.

Me naurettiin, tutustuttiin ihmisiin, opittiin. Opittiin itsestämme, ihmisistä ja suomalaisesta kulttuurista.

Eikä me kaduta hetkeäkään.
Ja vaikkei Sinebrychoffilla ollut alunperin osaa eikä arpaa mun viinattoman vuoden kanssa, se tärkein, mitä mä opin Sinebrychoffin väeltä oli se, että mun kahden äärimmäisen alkoholikulttuurin välissä on vielä kolmas: alkoholin kohtuukäyttö. Se, että alkoholista nautitaan, oikeasti nautitaan, eikä käytetä yli eikä ali vaan oman hyvinvoinnin rajoissa. Se on se, mihin mä puolen vuoden päästä siirryn. Nauttimaan oluesta seurajuomana, koska rakkaus olueen ei oo kadonnut mihinkään. Sinebrychoffin arvot antoivat mulle uuden perspektiivin juomaan, jota moni suomalainen käyttää väärin.

Joten kiitos tästäki, josta en teitä koskaan päässyt kiittämään, Sinebrychoff.


Mun lisäksi lisätietoja tästä työstä saat ainakin seuraavista kanavista:

Sinebrychoff Park Rangers-facebooksivu
Sinebrychoff Park Rangers-instagram
Myös Timo, jolle hakemuksen lähetätte, vastaa varmasti mieluusti jatkokysymyksiin.


Ja jos duuni lankee sulle, hyvin todennäköistä on, että me tavataan kesällä!

maanantai 9. helmikuuta 2015

Kiusatusta kiusaajaksi eikä enää koskaan takaisin

Mä olin aina ollu suosittua seuraa. Mul oli paljon kavereita, mä olin hauskaa ja iloista, spontaania ja yllätyksellistä seuraa. Mä olin urheilija ja vieläpä joukkueessa joka oli voittamaton. Mä puhuin kahta kieltä ja soitin kahta soitinta. Kellään ei ollu koskaan ollu syytä nousta mua vastaan.

Tuli aika mennä yläasteelle. Me punnittiin kahden urheiluyläasteen välillä, mutta päädyttiin siihen joka oli lähimpänä kotia. Oltiin saavutettu piste, jossa mä vietin yhä vähemmän aikaa mun harrastuksen ulkopuolisten ystävien kanssa ja yhä enemmän aikaa jäällä, treeneissä, jatkuvasti. Mun joukkue oli mun ystävät ja perhe. 

Yläaste alko tosi hyvin. Mä sain paljon uusia, terveydestä ja liikunnasta kiinnostuneita ystäviä. Mun elimistö kesti kuus kertaa viikossa treenaamisen ja koulun ylimääräset liikuntatunnit siinä sivussa ihan kevyesti.
Mut kaikilla on rajansa.
Mä en tiedä millon mun raja tuli vastaan. Yhtenä päivänä mä vaan istuin lääkärin vastaanotolla ja kuuntelin hienoja sanoja jotka suomennettuna tarkotti, ettei mulla ollu enää asiaa jäälle. Ehkä koskaan, mut katotaan puoli vuotta ensin. Selvä.

Mä menin seuraavana päivänä kouluun. Mä en muista mikä vuodenaika oli, mä en muista kuinka paljon seiskaluokkaa oli menny, mut mä muistan et kaikki muuttu sekunneissa.

"Liikkatunti alkaa, tuu" 
"Emmä voi, mä en saa liikkua". 
Urheiluluokalla oli yhtäkkiä tyttö, joka ei saanu urheilla. 
"Luuseri", joku kuiskas ja mä jäin yksin luokkaan. 

Mun vanhemmat huomas, että mul oli paha olla. Ne kysy kiusataanko mua. Mä sanoin et joo vähän, mut mä oon vahva tyttö, kyllä mä pärjään. Ei mun vanhempien tarvinnu kantaa huolta musta, niil oli omatki ongelmat. Emmä oikeesti pärjänny. Mut kaikki lapset sanoo niin.

Mä oon sulkenu tarkotuksella suurimman osan asioista ulos. Mä en muista mitä ne sano. Mun ei tarvii muistaa niitä. Ne ei määritä mua ihmisenä. Mut mä muistan pahan olon. Mä muistan, kuinka mä menin seiniä pitkin, etten törmäis siihen pahimpaan. Mä muistan, kuinka mä jätin ruokailuita väliin ettei ne näkis kuinka paljon niiden sanat sattuu. Mä muistan kuinka mun uudet ystävät kääns selkänsä mulle. Mä muistan kuinka mä istuin vessassa ja itkin.

Mut sen ratkasevan hetken mä muistan. Mä muistan sen kirkkaana ja selkeesti. Koska se hetki määrittää mua ihmisenä.

Mä istuin pyöreen pöydän ääressä ruotsin tunnilla.
"Vittu muijal on pehmolelu yläasteella"ja mun penkki liikahtaa äkisti taaksepäin.
Mä käännyn ympäri. Yhellä niistä on mun sammakkoavaimenperä kädessä. Se oli roikkunu mun repusta koko vuoden. Mä sain sen mun viimesistä kisoista. Me voitettiin kultaa. Se oli viimenen asia joka yhdisti mut luisteluun. Mul ei ollu enää mun joukkuettaa, mul ei ollu enää urheilua. Se oli viimenen muistutus siitä, mitä mä olin joskus ollu. Se pahin niistä otti sen sen toisen kädestä. Kuulu hirveä ääni, ku se ottii sen sammakon jaloista kiinni ja veti. Vanu tippu sen sammakon sisältä lattialle ja se nauro ja heitti mua sillä, mitä siitä oli enää jäljellä. Mä nousin ylös ja juoksin. Mä juoksin ulos ja mä en ollu koskaan ollu niin pahoissa kivuissa. Se ei todellakaan ollu pahin asia mitä ne oli tehny tai sanonu. Mut sen rikkoutuminen oli symbolista. Mä olin rikki henkisesti ja fyysisesti eikä mitään ollu enää jäljellä.

Mä istuin koulun rajalla siihen asti et kellot soi. Se, joka oli alunperin ottanu sen sammakon, tuli ekana luokasta ulos mun repun kanssa ja toi sen mulle.
"Anteeks".
 Ei riitä, mä ajattelin, otin mun repun ja menin kotiin. Kotona mä itkin. Äiti kysy haluunko mä vaihtaa koulua. Mä sanoin joo.

Seuraava viikko oli mun viimenen siinä koulussa. Viimesenä päivänä se, joka oli alunperin ottanu sen sammakon, nappas musta kiinni välitunnilla.
"Me korjattiin tää mun äidin kanssa. Sen piti olla vitsi, mä oon oikeesti pahoillani.", se sano ja anto mulle sen sammakkoavaimenperän. Sen vatsan poikki meni iso, kiinniommeltu viilto.
 Ei riitä, mä ajattelin, otin sen sammakon ja heitin sen ensimmäiseen roskikseen. Samalla mä heitin pois pienen palan itestäni.

Viimenen asia, mitä mä siinä koulussa tein oli keskustelu rehtorin kansliassa. Mä ja se pahin istuttiin ja kuunneltiin kuinka rehtori kerto meille mitä kumpikin meistä oli tehnyt väärin. Se pisti meijät kättelemään. Ja halaamaan. Ja pyytämään anteeks. Ja antamaan anteeks. Me astuttiin ulos rehtorin kansliasta ja ovi meidän takana meni kiinni. Ensimmäistä kertaa koko sen vuoden aikana mä nostin mun katseen ja katoin sitä pahinta suoraan silmiin. Se pelkäs. Se oli vihanen ja se pelkäs. Se avas suunsa sanoakseen jotain.

"Mul on ihan sama, mitä asiaa sulla on. Mun puolesta sä voit painua helvettiin. Mä en tuu enää koskaan takas, mut sä tuut aina olemaan mun silmissä maailman alhasin ihminen."


Seuraavalla viikolla mä alotin uudessa koulussa. Sen viikonlopun aikana mä olin päättäny, et mua ei kukaan enää koskaan polje. Mä en enää koskaan aio tuntea itteäni niin pieneks. Mä muutin mun koko vaatekaapin ja meikkaustyylin. Sen uuden koulun ovista astu sisään ihan eri ihminen. Mä olin vihanen ja mä pelkäsin. Mä olin pahin niistä.

Mun vanhemmat huomas, et jotain oli tapahtunu. Mä en ollu enää surullinen. Se riitti niille. Kaikki osaa kysyä "kiusataanko sua?", mut kukaan ei osaa kysyä "kiusaatko sä muita?".

Mä sain nopeesti uusia ystäviä. Mä en antanu muutoksen näkyä. Mä olin edelleen hauska ja ilonen, spontaani ja yllätyksellinen. Mut siinä sivussa mä olin myös raaka ja tunteeton. Mä nappasin tosi nopeesti uhriks sellasia ihmisiä, joiden huomasin jäävän muutenki sivuun. Niitä outoja jotka ei pukeutunu niinku kuulu ja niitä jotka yritti sulautua seiniin. Mä en haukkunu ketään suoraan. Mä tein sitä järjestelmällisesti, salaa ja niin, että se kuulosti vitsiltä. Mun kaverit piti niitä hauskoina juttuina. Opettajat piti niitä hauskoina juttuina. Mut mä näin, kuinka niihin sattu. Mä näin kuinka ne meni seiniä pitkin ettei ne törmäis muhun. Mä näin kuinka ne itki vessassa. Mä näin itseni. Ja mä suutuin lisää siitä, et ne kehtas muistuttaa mua mun heikkouksista.

Tästäkin mä oon sulkenu paljon pois. Mä en anna niiden tekojen ja sanojen määrittää mua ihmisenä. Mä annan niiden tekojen ja sanojen määrittää mut, mitä oon tehny tän jälkeen. Mä oon ettiny näitä ihmisiä. Viattomia uhreja jotka joutu pelaamaan koppia mun pahalla ololla. Mä oon pyytäny anteeks. Mä oon saanu anteeks. Ja mä oon ymmärtäny, jos ne ei oo antanu anteeks.

Kaks ja puol vuotta mä tein kymmenien ihmisten elämästä helvettiä.
  Samat kaks ja puol vuotta mä tein mun omasta elämästäni helvettiä. 

Sit mun vanhemmat huomas, ettei kaikki ookkaan niin ok. Mä lähin äidin kanssa Savonlinnaan.

Savonlinnassa koulun alotti täysin tasapainoton tyttö. Omasta mielestään sosiaalisten piirien huipulla, naama täynnä meikkiä, päässä hiustenpidennykset ja oman painon verran rihkamaa kaulan ympärillä peittämässä pahaa oloa ja tuskaa. Naamio, jota mä olin kantanu ylpeänä koulukiusaajana. Mä katoin mun uusia luokkalaisia.
"Landespedejä" mä kuiskasin ja lintsasin loppu päivän. 
Pari viikkoa meni ja mä olin tosi yksinäinen. Mä en osannu olla niiden ihmisten kanssa. Eikä todellakaan ollu yrittämisestä kiinni, mun uudet luokkalaiset teki kaikkensa, et mä kuuluisin joukkoon mut mä en vaan halunnu. Mä en pystyny. Mä en jaksanu. Sillon mä en vielä tienny, että se jota mä en jaksanu oli minä.

Yhtenä päivänä koulussa oli jotain ruokaa, mitä mä en halunnu syödä. Mä pyysin kaikkia saattamaan mut lähimmälle kaupalle. Kukaan ei lähteny. Se ainoo jätkä, jota pidin täysin mun vastakohtana, luuserina, tarjoutu lähtemään viemään mua. Hampaat irvessä mä suostuin. Se 40min mitä me käveltiin sinne kaupalle ja takas on yks upeimmista asioista mitä mun elämässä on tapahtunu. Se tuntematon jätkä, jota mä olin tarkotuksenmukaisesti puskenu kauemmas puhu mulle niinkun ihmiselle puhutaan. Ei niinku puhutaan tytölle, joka on käyttäny hirveen määrän energiaa pukeutuvansa just niinku muotilehdet käskeen. Ei niinku tytölle, joka kuulu koulun suosituimpaan porukkaan. Ei niinku tytölle, jota monet pelkäs koska ne ei halunnu joutua uhriks. Se ei pelänny mua, se ei kunnioittanu mua eikä se halveksinu mua. Ensimmäistä kertaa vuosiin mua kohdeltiin ihan tavallisena ihmisenä. Se jätkä on vaikuttanu muhun niiden muutamien kymmenten minuuttien aikana enemmän, kuin suurin osa muista ihmisistä yhteensä. Se otti mut mukaan sen kaveriporukkaan. Ja sen jätkän ansiosta mä en ollu enää hetkeäkään Savonlinnassa yksinäinen. Ja vielä tänäkin päivänä se jätkä on yks mun läheisimmistä ystävistä.

Ja se yks kauppareissu alotti mun henkisen paranemisen.
Pikkuhiljaa mä aloin päästämään siitä vihasta irti. Pikkuhiljaa mä en enää pelännyt et sekunneissa mun maailma vois romahtaa mun ympäriltä. Pikkuhiljaa musta tuli aidosti hauska ja ilonen, spontaani ja yllätyksellinen. Pikkuhiljaa musta tuli se ihminen, joka mä oon tänä päivänä.

Mut vedettiin riistämällä pois mun elämästä. Mut pilkottiin pieniks palasiks ja tuntemattomat ihmiset kasas mut uudelleen kasaan. Kiitos kaikki ystävät Savonlinnasta. Myös ne joihin oon tutustunu vasta sen jälkeen ku lähin sieltä takasin kotiin. Te pidätte mut kasassa.

Mä oon käyny läpi paljon pahaa oloa päästäkseni tähän pisteeseen missä mä oon nyt. Viimenen piste mun henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin tiellä on viel kesken. Viimenen asia mikä pitää pilkkoa palasiks on muuri mun tunteiden ympärillä. Mut me ollaan hyvää vauhtia matkalla oikeeseen suuntaan.
Mitä me voidaan oppia mun matkasta?
Ihminen on monimutkanen.
    Jokasen meidän takana on tarina.

Mun tarina kertoo kiusatusta ja kiusaajasta. 
Mut harvinaisen mun tarinasta tekee se, et mä näyttelen molempia rooleja. 

Ja onnellisen mun tarinasta tekee se, etten mä oo enää kumpaakaan.

Kun sä seuraavan kerran kuulet, että sun lapsen koulussa kiusataan, älä kysy siltä kiusataanko häntä.
Kyllä sä huomaat jos sun lasta kiusataan.
Kysy kiusaako hän muita.
Koska sitä sä et huomaa.

Mä en kadu yhtäkään hetkeä, jonka oon kulkenu mun elämässä. Ilman niitä mä en ois tässä enkä tavannu niitä tyyppejä jotka merkkaa eniten.

Mut mä kadun sitä, et mun matkalla niin muu on joutunu kärsimään.

Koska jos joku ois kysyny sen multa, mut ois ehkä voitu pysäyttää ajoissa.
Koska kitkemällä ongelma jo juuriltaan me voidaan välttää paljon pahaa oloa.