Loppu

365 päivää.

Mä tein sen.

Mä olin vuoden viinatta.

Mitä kaikkea onkaan mahtunu tähän uskomattomaan, raittiiseen vuoteen?

Paljon.

En oikeen tiedä mistä alottaa.
Mitä mä oon kertonu?
Sanonu?
Kirjottanu?

Mitä oon unohtunu vai oonko mitään? 

Kun mä alotin tän mä olin vaan tyhjä kuori.
Tunteeton.
Rikki ja pelkojeni kanssa tosi yksin.

Mä oon pitäny videoblogia, mutta vaan itelleni.

En oo koskaan kattonu yhtään niistä pätkistä.

Katoin ne tänään läpi.

Viiden minuutin pätkiä tästä vuodesta.

Kaikki oli aluks tosi hyvin.

Kaikki tunteet iski muhun kolmannen kuukauden kohdalla kerralla.

On yks video jossa mä itken. Vaan yks.

Mä en oo koskaan nähny itseäni itkemässä.

Niin surullisen näkönen ihminen.

Mä olin surullinen, koska tajusin kuinka monta ihmistä mä tuun menettämään raittiuden takia.
Mä tajusin, ettei kukaan enää kutsu mua mihinkään.
Mä tajusin, et istun vaan viikonloput himassa ja tuijotan seiniä.

Mä tajusin, et näille ihmisille, näille joita mä oon kutsunu mun kavereiks, mä en jostain käsittämättömästä syystä oo enää mitään jos mä en juo. Mä tajusin, et nää ihmiset kutsu mut paikalle vaan, koska mä oon hauskaa seuraa ja juhlien ilopilleri. Mä tajusin, ettei mun seura kiinnosta koska ne luulee, et mä oon hauska vaan pullo kädessä.

Mä tajusin, et tän jutun kanssa mä oon harvinaisuus.

Mä oon yksin. 

Ja mä itkin.

Ja yhtäkkiä mä en enää itkeny.

Videon lopussa mä tajusin jotain paljon tärkeämpää.

Ei nää ihmiset oo mun kyyneleiden arvosia.

Ja niin, pala palalta, mä aloin kasaamaan mun elämää uudelleen.
Raittiuden ympärille.

Ja vittu.
Missä mä oon nyt?
Mitä mä oon tehny tän vuoden aikana?

Ihan uskomattomia juttuja.

Asioita joista mä en osannu ees haaveilla.

Asioita joihin mä en ois kyenny jos en ois alottanu tätä. 

Mä tuotin loppuunmyydyn näytelmän. Mä pääsin kouluun. Mä sain palkkaa videobloggaamisesta. Mä opin nöyryyttä epäarvostettujen töiden edessä. Mä olin radiossa. Mä oon tavannu uskomattomia ihmisiä. Mä oon luonu uusia ystävyyssuhteita ja syventäny vanhoja. Mä perustin, varsin lyhytkestoisen mut vielä paluun tekevän, hyväntekeväisyysprojektin. Mä tein hyväntekeväisyystyötä. Mä pohdin mun omaa elämää. Mä oon saanu ihailla upeita ihmisiä mun ympärillä. Mä oon eläny terveellisemmin ja voinu hyvin. Mä oon löytäny uusia lempipaikkoja, uusia lempikirjoja, uusia lempiteoksia. Mä opettelin uuden soittimen. Itseasiassa kaks. Mä oon rakastunu asioihin jotka on mulle tärkeitä uudelleen.

Mä hyväksyin, et mullakin on tunteita.

Ja mä oon kirjottanu. Kirjottanu itelleni. Teille.

Ja mä oon saanu niin paljon tukea, kannustusta ja rakkautta ettei pieni ihminen ymmärrä.

Kiitos.

Kiitos teille kaikille. Ilman teitä, tää matka ei ois ollu näin suuri. Näin tärkeä.

Kiitos kommenteista.
Kiitos jokaisesta viestistä.
Kiitos, että kerroitte teidän omista kamppailuista.

Kiitos teille kaikille jotka ootte avannu mun blogin edes kerran.

Ennen mä pelkäsin tunteita ja nyt mä oon niitä täynnä.

Iloa, haikeutta, kiitollisuutta, onnea, pelkoa ja toivoa.

Uskoa siihen, et tää on pysyvää. Tää hyvä olo. Ja tää onni.  

Sanat ei ulotu tähän.

 Tuntuu, et siitä on ikuisuus kun tää alko ja samalla tuntuu et mä join viimesen olueni eilen.

Ja mitä nyt?

Rehellisesti,
      mä en tiedä.

Mä en tiedä mitä tulevaisuus tuo.

Mut ainakin yhden höyhenenkevyen humalan mä aion juoda.
Ja mä aion todistaa itelleni, et mä pystyn hallitsemaan itseni.
Juomiseni.

Mutta en tänää.

Tänään korkki pysyy vielä kiinni.

Koska mitä mä oikeesti olisin oppinu, jos päättäisin, että se päivä kun mä alotan on maanantai?
Millanen ihminen mä olisin jos heti ensimmäisen tilaisuuden tullen menisin kouluun darrassa?
Mitä se kertois kaikesta tästä?
Mitä se kertois musta?

Heikkoutta.

Ja sitä mä en oo. Sitä mä en enää koskaan aio olla.

Alkoholi on ja tulee aina olemaan mun suurin heikkous, mutta mä aion olla voittaja.
Mä aion nousta sen yläpuolelle.

Mä en oo absolutisti.

Mut mä en myöskään ole alkoholisti.

Mä oon ihminen.

Haavoittuvainen mut onnellinen.  

Millon mä sit korkkaan?

5.9. Sinebrychoffin puistossa klo 20:38.

Tän kuuluu päättyä siellä missä tää alko.

Ja kuka tahansa on tervetullut paikan päälle.
Tuttu ja tuntematon, ennen tai jälkeen korkkaamisen.
Koska must ois ihanaa puhua teidän kanssa.
Tavata teidät.
Puhua mun vuodesta ja puhua teidän elämästä.
Kuulla teidän tarinat ja jakaa teidän kanssa se hetki kun tää loppuu.
Yhdistää yhden ohikiitävän hetken meidän elämät.

Jakaa teidän kanssa mun uusi alku. 

Tää blogi on nyt tässä.
Tää on viimeinen kirjoitus jonka mä kirjotan.

Mä tein sen.

          -H

Rakkaat ystävät

Ystävä.

Se on sana jolla on mulle enemmän merkitystä, kuin millään muulla sanalla tässä maailmassa.

Mulle ystävyys on prosessi. Yleensä vuosia kestävä prosessi. 

Pitkä tie siihen, että mä teen suurimman sitoutumisen minkä mä voin tässä elämässä tehdä.

Mä en kaipaa rakkautta.
Mä en kaipaa läheisyyttä.
Mä en kaipaa helliä kosketuksia tai ketään mun viereen nukkumaan.

Mä en yksinkertasesti tarvitse näitä asioita.

Mut ystävät,
se perhe jonka mä oon itse valinnut,
seisoo mun prioriteettien huipulla.

Ja ilman näitä ihmisiä, mä en olis näin onnellinen.

Kun mä päätän, että nyt on aika, mä oon valmis kutsumaan tätä ihmistä mun ystäväksi, mä sitoudun siihen ihmiseen loppuelämäksi.

Ystävä.

Se ei oo mulle pieni sana. Se ei tuu mun suusta helposti.

Se on kourallinen niitä ihmisiä joiden surua mä en kestä nähdä.
Se on kourallinen niitä ihmisiä joiden vuoksi mä oon valmis tekemään kaikkeni.
               Kourallinen niitä ihmisiä joiden onnen eteen mä oon valmis uhraamaan omani.

Kourallinen niitä ihmisiä joiden kanssa mä oon aidosti oma itseni.

 Mulle ystävyys määrittyy näistä neljästä asiasta.

Mä en yleisesti luota ihmisiin.
Mä en haluu kertoa kenellekkään yksittäisesti mitään merkityksellistä.
Mä en haluu jakaa mun yksittäisiä tuntemuksia enkä puhua mun spesifeistä haaveista. 

Siksi mulla kestää niin pitkään, ennenkuin mä suostun kutsumaan ketään ystäväksi.
         Ja kun se tapahtuu nopeesti mä ahdistun koska mä en osaa luottaa.
         Niinkin on käyny. Kahdesti.

Toisella kerralla mä selvisin siitä. 

Toisella kerralla mä yritän vielä selvitä siitä.

Mulla on laaja piiri. Monta laajaa piiriä. Monta kaveria, toveria ja tuttua.
Mä tuun hyvin toimeen ihmisten kanssa ja sopeudun nopeesti uusiin tilanteisiin.

 Mut ystäviä.

Niitä mulla on kourallinen.

Ja mä haluan nyt kiittää teistä viittä,
jotka on pitäny mut selväjärkisenä tänä hulluna vuonna.

Ennen tätä, tän aikana ja myös tän jälkeen te ootte ne, joita mä arvostan eniten tässä maailmassa, koska ilman teitä mä en olis tää ihminen. 

Yhdenkään teistä suusta ei oo kertaakaan tullut mitään negatiivista mun vuotta kohtaan.

Kukaan teistä ei oo jättäny kutsumatta mua juhliin koska mä oon selvinpäin.
Kukaan teistä ei oo sanonu, että mun seurassa on ahdistavaa olla koska mä muistan kaiken.
Kukaan teistä ei oo kyseenalaistanu mun valintaa.
Kukaan teistä ei oo sanonu et koko tää juttu on naurettavan helppoa.
Kukaan teistä ei oo yrittäny juottaa mua väkisin.

Ja nää on asioita joita mä kestän päivittäin.

Mä en usko, että mun tarvii eritellä teitä nimin. Kyllä te tiedätte ilmankin.

Kiitos.

Kiitos jokaisesta vuodesta ja tulevasta luottamustehtävästä.
Kiitos jokaisesta myöhäisestä kaljasta ja jokaisesta vitsistä hädän hetkellä.
Kiitos jokaisesta hetkestä kotona ja jokaisesta hetkestä sen ulkopuolella.
Kiitos jokaisesta naurusta ja jokaisesta pakkohalauksesta.
Kiitos jokaisesta työntäytteisestä kuukaudesta ja jokaisesta luottamuksen hetkestä.

Mä oon teille paljon velkaa.
Paskasäkit, rasittavat, rakkaat,

ystävät. 

Älä pelkää äiti.

Äiti,
Enää niin vähän aikaa ja tää on ohi.Mä tiedän että sua huolettaa.

Ja syystä.

Sä oot joutunu huolehtimaan musta ihan turhaan.

Musta tulee humalassa niin ajattelematon.  
Holtiton.  
Riski.

Sä oot joutunu miettimään missä mä oon ja kenen kanssa jo niin nuoresta.

Eikä se oo sun vika.

Mä oon niin hyvä valehtelemaan.
Mä oon niin hyvä manipuloimaan. 
Oon aina ollu.

Ja mua hävettää.

Ne unettomat yöt.  

Ne valheet. 

Ne petetyt lupaukset.

Ne hetket kun sä oot joutunu pelkäämään et tuunko mä enää kotiin. 

Ja arvaa mitä.

Muakin huolettaa.

Koska mä en halua palata takas.

Koska mä en halua olla ajattelematon,  holtiton tai riski.

Mä haluan olla minä.

Skarppi.  Hyvä ystävä.  Eloisa ja iloinen.

Turvassa.

Ja sitä mä aion olla.

Mä oon kasvanu tänä vuonna niin paljon.  

Sä et ees tiedä mitä kaikkea mä oon oppinu.

Itestäni. Maailmasta.

Nyt mä tiedän etten mä voi elää valehdellen itelleni.

Mä tiedän et mullakin on rajat. 

Mä en oo yhtään niin voittamaton kun mä oon aina itelleni väittänyt. 

Mäkin oon vaan ihminen.

Joten älä pelkää Äiti.

Mä lupaan olla turvassa.

Ja mä lupaan tulla aina kotiin.

Älä pelkää Äiti.

Mä rakastan itseäni. 

Ja mä rakastan sua.