maanantai 31. elokuuta 2015

Loppu


365 päivää.
Mä tein sen.

Mä olin vuoden viinatta.

Mitä kaikkea onkaan mahtunu tähän uskomattomaan, raittiiseen vuoteen?

Paljon.
En oikeen tiedä mistä alottaa.
Mitä mä oon kertonu?
Sanonu?
Kirjottanu?

Mitä oon unohtunu vai oonko mitään? 

Kun mä alotin tän mä olin vaan tyhjä kuori.
Tunteeton.
Rikki ja pelkojeni kanssa tosi yksin.


Mä oon pitäny videoblogia, mutta vaan itelleni.
En oo koskaan kattonu yhtään niistä pätkistä.
Katoin ne tänään läpi.
Viiden minuutin pätkiä tästä vuodesta.

Kaikki oli aluks tosi hyvin.

Kaikki tunteet iski muhun kolmannen kuukauden kohdalla kerralla.

On yks video jossa mä itken. Vaan yks.

Mä en oo koskaan nähny itseäni itkemässä.

Niin surullisen näkönen ihminen.
Mä olin surullinen, koska tajusin kuinka monta ihmistä mä tuun menettämään raittiuden takia.
Mä tajusin, ettei kukaan enää kutsu mua mihinkään.
Mä tajusin, et istun vaan viikonloput himassa ja tuijotan seiniä.
Mä tajusin, et näille ihmisille, näille joita mä oon kutsunu mun kavereiks, mä en jostain käsittämättömästä syystä oo enää mitään jos mä en juo. Mä tajusin, et nää ihmiset kutsu mut paikalle vaan, koska mä oon hauskaa seuraa ja juhlien ilopilleri. Mä tajusin, ettei mun seura kiinnosta koska ne luulee, et mä oon hauska vaan pullo kädessä.
Mä tajusin, et tän jutun kanssa mä oon harvinaisuus.
Mä oon yksin. 
Ja mä itkin.

Ja yhtäkkiä mä en enää itkeny.
Videon lopussa mä tajusin jotain paljon tärkeämpää.
Ei nää ihmiset oo mun kyyneleiden arvosia.
Ja niin, pala palalta, mä aloin kasaamaan mun elämää uudelleen.
Raittiuden ympärille.

Ja vittu.
Missä mä oon nyt?
Mitä mä oon tehny tän vuoden aikana?
Ihan uskomattomia juttuja.
Asioita joista mä en osannu ees haaveilla.
Asioita joihin mä en ois kyenny jos en ois alottanu tätä. 
Mä tuotin loppuunmyydyn näytelmän. Mä pääsin kouluun. Mä sain palkkaa videobloggaamisesta. Mä opin nöyryyttä epäarvostettujen töiden edessä. Mä olin radiossa. Mä oon tavannu uskomattomia ihmisiä. Mä oon luonu uusia ystävyyssuhteita ja syventäny vanhoja. Mä perustin, varsin lyhytkestoisen mut vielä paluun tekevän, hyväntekeväisyysprojektin. Mä tein hyväntekeväisyystyötä. Mä pohdin mun omaa elämää. Mä oon saanu ihailla upeita ihmisiä mun ympärillä. Mä oon eläny terveellisemmin ja voinu hyvin. Mä oon löytäny uusia lempipaikkoja, uusia lempikirjoja, uusia lempiteoksia. Mä opettelin uuden soittimen. Itseasiassa kaks. Mä oon rakastunu asioihin jotka on mulle tärkeitä uudelleen.
Mä hyväksyin, et mullakin on tunteita.

Ja mä oon kirjottanu. Kirjottanu itelleni. Teille.
Ja mä oon saanu niin paljon tukea, kannustusta ja rakkautta ettei pieni ihminen ymmärrä.
Kiitos.
Kiitos teille kaikille. Ilman teitä, tää matka ei ois ollu näin suuri. Näin tärkeä.

Kiitos kommenteista.
Kiitos jokaisesta viestistä.
Kiitos, että kerroitte teidän omista kamppailuista.
Kiitos teille kaikille jotka ootte avannu mun blogin edes kerran.
Ennen mä pelkäsin tunteita ja nyt mä oon niitä täynnä.

Iloa, haikeutta, kiitollisuutta, onnea, pelkoa ja toivoa.
Uskoa siihen, et tää on pysyvää. Tää hyvä olo. Ja tää onni.  
Sanat ei ulotu tähän.
 Tuntuu, et siitä on ikuisuus kun tää alko ja samalla tuntuu et mä join viimesen olueni eilen.

Ja mitä nyt?

Rehellisesti,
      mä en tiedä.
Mä en tiedä mitä tulevaisuus tuo.
Mut ainakin yhden höyhenenkevyen humalan mä aion juoda.
Ja mä aion todistaa itelleni, et mä pystyn hallitsemaan itseni.
Juomiseni.
Mutta en tänää.
Tänään korkki pysyy vielä kiinni.
Koska mitä mä oikeesti olisin oppinu, jos päättäisin, että se päivä kun mä alotan on maanantai?
Millanen ihminen mä olisin jos heti ensimmäisen tilaisuuden tullen menisin kouluun darrassa?
Mitä se kertois kaikesta tästä?
Mitä se kertois musta?
Heikkoutta.
Ja sitä mä en oo. Sitä mä en enää koskaan aio olla.

Alkoholi on ja tulee aina olemaan mun suurin heikkous, mutta mä aion olla voittaja.
Mä aion nousta sen yläpuolelle.
Mä en oo absolutisti.
Mut mä en myöskään ole alkoholisti.
Mä oon ihminen.
Haavoittuvainen mut onnellinen.  

Millon mä sit korkkaan?
5.9. Sinebrychoffin puistossa klo 20:38.
Tän kuuluu päättyä siellä missä tää alko.
Ja kuka tahansa on tervetullut paikan päälle.
Tuttu ja tuntematon, ennen tai jälkeen korkkaamisen.
Koska must ois ihanaa puhua teidän kanssa.
Tavata teidät.
Puhua mun vuodesta ja puhua teidän elämästä.
Kuulla teidän tarinat ja jakaa teidän kanssa se hetki kun tää loppuu.
Yhdistää yhden ohikiitävän hetken meidän elämät.
Jakaa teidän kanssa mun uusi alku. 
Tää blogi on nyt tässä.
Tää on viimeinen kirjoitus jonka mä kirjotan.


Mä tein sen.
          -H




torstai 27. elokuuta 2015

Rakkaat ystävät

Ystävä.

Se on sana jolla on mulle enemmän merkitystä, kuin millään muulla sanalla tässä maailmassa.

Mulle ystävyys on prosessi. Yleensä vuosia kestävä prosessi. 
Pitkä tie siihen, että mä teen suurimman sitoutumisen minkä mä voin tässä elämässä tehdä.
Mä en kaipaa rakkautta.
Mä en kaipaa läheisyyttä.
Mä en kaipaa helliä kosketuksia tai ketään mun viereen nukkumaan.

Mä en yksinkertasesti tarvitse näitä asioita.

Mut ystävät,
se perhe jonka mä oon itse valinnut,
seisoo mun prioriteettien huipulla.

Ja ilman näitä ihmisiä, mä en olis näin onnellinen.

Kun mä päätän, että nyt on aika, mä oon valmis kutsumaan tätä ihmistä mun ystäväksi, mä sitoudun siihen ihmiseen loppuelämäksi.

Ystävä.

Se ei oo mulle pieni sana. Se ei tuu mun suusta helposti.

Se on kourallinen niitä ihmisiä joiden surua mä en kestä nähdä.
Se on kourallinen niitä ihmisiä joiden vuoksi mä oon valmis tekemään kaikkeni.
               Kourallinen niitä ihmisiä joiden onnen eteen mä oon valmis uhraamaan omani.
Kourallinen niitä ihmisiä joiden kanssa mä oon aidosti oma itseni.
 Mulle ystävyys määrittyy näistä neljästä asiasta.

Mä en yleisesti luota ihmisiin.
Mä en haluu kertoa kenellekkään yksittäisesti mitään merkityksellistä.
Mä en haluu jakaa mun yksittäisiä tuntemuksia enkä puhua mun spesifeistä haaveista. 
Siksi mulla kestää niin pitkään, ennenkuin mä suostun kutsumaan ketään ystäväksi.
         Ja kun se tapahtuu nopeesti mä ahdistun koska mä en osaa luottaa.
         Niinkin on käyny. Kahdesti.
Toisella kerralla mä selvisin siitä. 
Toisella kerralla mä yritän vielä selvitä siitä.

Mulla on laaja piiri. Monta laajaa piiriä. Monta kaveria, toveria ja tuttua.
Mä tuun hyvin toimeen ihmisten kanssa ja sopeudun nopeesti uusiin tilanteisiin.
 Mut ystäviä.
Niitä mulla on kourallinen.
Ja mä haluan nyt kiittää teistä viittä,
jotka on pitäny mut selväjärkisenä tänä hulluna vuonna.
Ennen tätä, tän aikana ja myös tän jälkeen te ootte ne, joita mä arvostan eniten tässä maailmassa, koska ilman teitä mä en olis tää ihminen. 
Yhdenkään teistä suusta ei oo kertaakaan tullut mitään negatiivista mun vuotta kohtaan.

Kukaan teistä ei oo jättäny kutsumatta mua juhliin koska mä oon selvinpäin.
Kukaan teistä ei oo sanonu, että mun seurassa on ahdistavaa olla koska mä muistan kaiken.
Kukaan teistä ei oo kyseenalaistanu mun valintaa.
Kukaan teistä ei oo sanonu et koko tää juttu on naurettavan helppoa.
Kukaan teistä ei oo yrittäny juottaa mua väkisin.

Ja nää on asioita joita mä kestän päivittäin.
Mä en usko, että mun tarvii eritellä teitä nimin. Kyllä te tiedätte ilmankin.
Kiitos.
Kiitos jokaisesta vuodesta ja tulevasta luottamustehtävästä.
Kiitos jokaisesta myöhäisestä kaljasta ja jokaisesta vitsistä hädän hetkellä.
Kiitos jokaisesta hetkestä kotona ja jokaisesta hetkestä sen ulkopuolella.
Kiitos jokaisesta naurusta ja jokaisesta pakkohalauksesta.
Kiitos jokaisesta työntäytteisestä kuukaudesta ja jokaisesta luottamuksen hetkestä.

Mä oon teille paljon velkaa.
Paskasäkit, rasittavat, rakkaat,

ystävät. 



torstai 20. elokuuta 2015

Älä pelkää äiti.

Äiti,
Enää niin vähän aikaa ja tää on ohi.Mä tiedän että sua huolettaa.


Ja syystä.

Sä oot joutunu huolehtimaan musta ihan turhaan.

Musta tulee humalassa niin ajattelematon.  
Holtiton.  
Riski.

Sä oot joutunu miettimään missä mä oon ja kenen kanssa jo niin nuoresta.


Eikä se oo sun vika.
Mä oon niin hyvä valehtelemaan.
Mä oon niin hyvä manipuloimaan. 
Oon aina ollu.
Ja mua hävettää.
Ne unettomat yöt.  
Ne valheet. 
Ne petetyt lupaukset.

Ne hetket kun sä oot joutunu pelkäämään et tuunko mä enää kotiin. 
Ja arvaa mitä.

Muakin huolettaa.
Koska mä en halua palata takas.
Koska mä en halua olla ajattelematon,  holtiton tai riski.
Mä haluan olla minä.

Skarppi.  Hyvä ystävä.  Eloisa ja iloinen.
Turvassa.
Ja sitä mä aion olla.

Mä oon kasvanu tänä vuonna niin paljon.  
Sä et ees tiedä mitä kaikkea mä oon oppinu.
Itestäni. Maailmasta.
Nyt mä tiedän etten mä voi elää valehdellen itelleni.

Mä tiedän et mullakin on rajat. 
Mä en oo yhtään niin voittamaton kun mä oon aina itelleni väittänyt. 
Mäkin oon vaan ihminen.

Joten älä pelkää Äiti.

Mä lupaan olla turvassa.
Ja mä lupaan tulla aina kotiin.
Älä pelkää Äiti.

Mä rakastan itseäni. 
Ja mä rakastan sua.



perjantai 31. heinäkuuta 2015

Bussiralli, penkkikilpa

Mä oon liikuttunu.
Tosi onnellinen.
Kiitollinen.

Tänään mä oon lukenu läpi kaikki teidän kommentit.
Kaikki jaot.
Kaikki kommentit jaoista.
Kaikki viestit.

Ei yhtään negatiivista.
Ei yhtään vastaan nousevaa sanaa.

Puhdasta uskoa ihmisyyteen.

Oon aika sanaton.
Mut aion nyt löytää sanoja.

Se, miten paljon huomiota mun ja Ritvan kohtaaminen on saanu on käsittämätöntä ja absurdia.
Mun on vaikee ymmärtää tätä kaikkea. Vaikee käsitellä tätä kaikkea.

Mä oon aina ollu ihminen joka uskoo kohtaloon.
Siihen, et kaikki tapahtuu tarkotuksella.
Et kaikella on merkitys.

Ja tän piti mennä nyt just näin.
Koska ilman tätä mä en ehkä ois tarttunu tähän aiheeseen ja nyt mun on vähän pakko.

Tätä mä en voi jättää roikkumaan.

Tosi moni teistä sanoi, et Bussiralli avas teidän silmät mahdollisuuksille.
Elämän pienille iloille ja itseluoduille onnen hetkille.

Joten mä pyydän teiltä enää tätä:

Tervehdi sun naapuria.
Hymyile tuntemattomalle julkisissa.
Pistä sun puhelin taskuun ja ihmettele maailmaa.
Istu välillä vieraisiin pöytiin.
Laula ja tanssi keskellä kaupunkia.
Auta jotain joka tarvii apua.
Tutustu joka päivä uuteen ihmiseen.

Elä jokainen hetki niin ettei sun tarvii koskaan miettiä et "mitä jos".

Koska jossittelu ei auta.

Mäkin unohdin sen hetkeks.

Mä kuljin kasvot katukivetyksiä tutkien ja kuulokkeet korvilla.
Mä unohdin kohdata ihmisiä.

Mikä sit muuttui?
Mikä sai mut muistamaan et mun ympärillä on hirvee määrä ihania ihmisiä joita mä en vielä tunne?

Pikku Prinssi - Naiviuden puolustus
Esitys joka muutti kaiken.
Muuttaa edelleen kaiken.

Me ollaan tehty esitys pienistä ihmisistä isojen ihmisten maailmassa.
Ja se sai mut muistamaan et mä en oo pieni ihminen täällä yksin.

Mun läheisiä ei oo vaan ne ihmiset joita mä nään joka päivä, joita mä kutsun mun perheeks tai ystäviks.
Mun läheisiä on ne ihmiset jotka on sillä hetkellä lähellä.

Hän kenen viereen mä istun bussissa ja hän kenen edessä mä seison kassalla.
Hän joka katsoo mua silmiin kadulla ja hän joka hipasee mua vahingossa.
Hän jonka kanssa mä vaihdan sanoja ja hän jonka kahvikupista mä juon.

Ja mä toivoisin, et ainakin osa teistä joihin bussiralli, penkkikilpa, Ritva ja minä vaikutettiin ryhtyis mun läheisiks tunniksi ja kahdeksikymmeneki minuutiksi.

Tää ei oo mainos.
Tää on vilpitön kehotus.

Tuu kattomaan.

Koska kuten ohjaajamme Pauli Patinen sanoi:
                Teatterilla voi ja vittu pitää voida vaikuttaa ihmisiin.

Ja tää esitys vaikutti muhun.
Ja se on vaikuttanu moniin niistä kahdestasadastakymmenestä ihmisestä jotka onnekkaasti mahtuivat katsomaan sitä Huopalahden asematilaan heinäkuussa. 
Ja ilman tätä esitystä, bussirallia ei ois ehkä koskaan syntyny.
Tän esityksen voi nähdä vielä kolmesti.
Enää kolmesti.

Viimeisen kerran koskaan Mustikkamaan Kesäteatterissa 11.8. klo 16

Mustikkamaalla lipuista sä maksat just sen verran kun sä pystyt.
Sen verran kun sä haluat.
Sen verran kun sun tulot antaa periks.

Me otetaan kiitollisena vastaan jokainen pienikin lahjoitus.
Ja me otetaan maksuna vastaan vaikka vaan hymyn, jos se on se mihin sä pystyt.

Koska teatteri kuuluu kaikille.  

Varaa liput joko naiviudenpuolustus@gmail.com tai 041 7077363.

Jos sä laitat sähköpostia, jos sä soitat, mä oon se joka sulle vastaa.
Ja mä oon äärimmäisen liikuttunu, todella onnellinen ja ikuisesti kiitollinen et sä haluut tulla jakamaan meidän esityksen viimeset hetket mun kanssa.

Elämä on ralli mut meidän ei tarvii kiiruhtaa.
Eletään sen mukasesti.

Facebook-tapahtumat:


sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Kiitos elämäni miehet

Mä oon aina sanonu, etten mä tarvii miehiä mun elämään.
Mä pärjään yksin enkä tarvitse apua, kiitos. 

Kuitenkin suurin osa mun elämän isoimmista käännekohdista ovat olleet miesten ansiota.
Syytä.

Tämä on avoin kiitoskirje teille.

Kiitos sille miehelle, jonka ansiosta mä olen tässä maailmassa.

Kiitos, että sä olet juuri sinä.  
Kiitos, että sä aina tuet mua siitäkin huolimatta, ettet sä välttämättä ajattele samoin. 

Sä oot kyseenalaistanut valintoja ja se on ollut tärkeää.
Se on saanut mut miettimään. 

Ja tajuamaan, että mä teen oikeita valintoja vaikket sä ole kaikkia hyväksynyt.

Ne on mun valintoja. Mun virheitä.

Ja mä kannan vastuun. 

Kiitos, että sä rakastat mua silti ehdoitta.


Kiitos sille miehelle, jota mä saan kutsua mun veljeksi. 

Kiitos siitä pisteestä missä me ollaan nyt.
     Kiitos, että me ollaan ystäviä.

Mä oon pahoillani, etten mä oo aina läsnä kun sä tarviit mua ja mä oon pahoillani ettet sä oo aina läsnä kun mä tarviin sua, mutta me ollaan kuljettu pitkä matka niistä kahdesta eroperheen lapsesta mitä me joskus oltiin.

     Kiitos, että sä oot ylpeä musta.
     Kiitos, että mä saan olla ylpeä susta.

Kiitos, että sä oot olemassa.

Kiitos sille miehelle, joka ensimmäisenä otti mua kädestä kiinni.

Sä olit vasta poika sillon. 
Miten kaksi niin nuorta voi edes kuvitella, että oltais yhdessä aina?

Kiitos sille miehelle, joka kiusas mua kunnes mä murruin. 

Sä teit musta voittamattoman.

Kiitos sille miehelle, kehen mä kerran rakastuin.

Kiitos, että sä jaksoit sen kaiken. 

Mun typerät temput.
Sen, että mä olin aina humalassa.
Etten mä osannu näyttää mun tunteita ilman viinaa.

Sen, kun mä lähdin sun parhaan ystävän mukaan. 
Kahdesti.

Kiitos, että sä silti välitit.

Kiitos, että sä laitoit mulle viestiä illalla ennenkun mentiin nukkumaan ja kiitos, että sä laitoit mulle viestiä aamulla ennenkun mä ehdin edes herätä.

Kiitos siitä, että sä särjit mun sydämen.

Kiitos sille miehelle, joka näytti mulle mitä oikea ystävyys on.

Kiitos, että sä jaksat mua sillonkin kun sä et oikeesti jaksa. 
Kiitos, että sä uskot muhun silloinkin kun kukaan muu ei usko.
Kiitos, että sä sanoit et mä pystyn tähän jos mä oikeesti haluan.
Kiitos, että sä sanot aina oikeet sanat, sillonkin kun ne satuttaa, etkä koskaan valehtele mulle.

Kiitos, että sä seisot siinä edelleen.

Kiitos sille miehelle, joka otti tuntemattoman pienen tytön töihin.

Kiitos arvokkaista kokemuksista ja niistä kehuista mitä sulta aina sain. 
Kiitos, että sulla on aina mulle paikka auki.

Kiitos sille miehelle, joka otti mut kouluun.

Kiitos, ettet sä ollut koskaan paikalla. 
Kiitos, että sä annoit mun tietämättäsi mennä rikki.
Mä tarvitsin sen pahan olon korjatakseni mun elämän.

Kiitos sille miehelle, joka haki mut pois aina, kun mä en enää pysynyt pystyssä.

Kiitos, että sun auto kulki sillonkun mä en enää kulkenut. 
Kiitos, ettet sä koskaan pyytänyt multa mitään.

Kiitos sille miehelle, jonka vierestä mä heräsin joulukuussa 2013.

Tietämättäsi sä sait mut tajuamaan kuinka kaulaa myöten paskassa mä pyörin.
Sä varmasti luet tän tekstin, muttet tiedä että mä puhun susta. 
Sä oot se syy miksi tää blogi on olemassa. Laukaisija sille, että tää vuosi on olemassa.

Kiitos siitä, ettet sä herännyt kun mä lähdin.

Kiitos sille miehelle, johon mä viime kesänä ihastuin.

Mun piti saada muistutus siitä, että mä osaan yhä tuntea. 
Etten mä ole kokonaan rikki.

Kiitos, että sä annoit mun olla hankala.

Kiitos sille miehelle, jonka kanssa nyt saan tehdä töitä.

Kiitos, että sä otit mut mukaan vaikkei me tunnettu. 
Kiitos, että sä vedit mut takasin vaikket tiennyt mun juoksevan pakoon.
Kiitos, että sä uskot muhun. 
Luotat muhun.

Mulla on kiitollinen olo.
Kiitos, että meistä on tulossa, tullut, ystäviä.

Kiitos sille miehelle, joka on vielä matkalla.

Kiitos, että sä tulet mun maailmaan. Kiitos, että sä olet. Kiitos, että sä otat kädestä kiinni, vaikka mä väitän etten halua. Kiitos, että sä murrat mun muurit. Kiitos, että sä jaksat mun typerät temput. Kiitos, että sä jaksat mua silloinkin kun mä en jaksa. Kiitos, että sä kehut mua vaikken mä ansaitsis niitä. Kiitos, että sä et anna mun mennä rikki. Kiitos, että sä et koskaan pyydä multa mitään, mitä mä en voi antaa. Kiitos, että sä annat mun nukkua lauantaina pitkään. Kiitos, että sä annat mun olla hankala. Kiitos, että sä vedät mut takas kun mä yritän juosta pakoon.


Kiitos, että sä ymmärrät sillonkin kun mä en enää ymmärrä.
Kiitos, että sä annat mun elää mun omien voimavarojen mukaan.
Kiitos, että sä annat mun olla vapaa ja tulla silti kotiin.

     Kiitos, että sä tuut niin hitaasti, että mä ehdin selvittää kuka mä oon.


Kiitos elämäni miehet

torstai 18. kesäkuuta 2015

Kuinka teatteri pelasti mut, kuinka se tuhos mut ja kuinka se nyt pelastaa mua uudelleen

Mihin mä oon kadonnu?
Miksen mä oo kirjottanu?
Ratkesinksmä?

En.
Mut se mihin mä oon kadonnu on aika pitkä tarina.

Kun mä vaihdoin yläastetta mä olin henkisesti tasapainoton.

Rikkinäinen pieni ihminen, mutten antanu muiden nähdä sitä. 
Se oli mun salaisuus. 
Yks lukuisista, mutta suurin.

Mun piti olla vahva muiden edessä.

Koska jos mä romahtaisin ja muut näkis sen ne ei kunnioittais mua enää samalla tavalla.

Mä kuljin käytäviä vihasena maailmalle.
Häpeässä omasta heikkoudesta.
Surullisena omista teoista.

Mut ulkoisesti voittamattomana.
Eikä muut nähny mun valhetta. 

Paitsi yks.

Eija.

Eija opetti valinnaista ilmaisutaitoa.
Ja yhtenä päivänä Eija nappas mua käytävällä kiinni ja kysyi, et haluisinko mä osallistua.

Ja seuraavana päivänä mä istuin auditorion takarivissä, yksin, pimeessä ja katoin kuinka muut teki.

Kun teatterivalot ensimmäistä kertaa osu lavaan mä muistan henkäisseeni ääneen. 

Se oli maagista. Siinä oli voimaa. Kaikki muu pimeni, eikä ollu mitään muuta kuin lava.

Ja mä halusin sinne.

Monta yksittäistä tuntia mä istuin takarivissä.
Tarkkailin kun muut harjoitteli.
Ja sujahdin ensimmäisenä ovesta ulos kun tunti päättyi.

Eikä Eija kertaakaan käskeny mua lavalle. 
Ei kertaakaan käskeny poistumaan takarivistä.

Ja yhtenä päivänä mä istuin yhden rivin eteenpäin.
Seuraavana toisen.
Kolmantena hyppäsin kaksi riviä eteenpäin.

Ja yhtäkkiä mä istuin eturivissä.

Niin lähellä lavaa, että mä tunsin kuinka valot poltti mun ihoa kuumana.  
Niin lähellä lavaa, että mä haistoin kuinka verhoista lähti kevyt, ummehtunut haju.  
Niin lähellä lavaa, että mä näin kuinka paljon naarmuja siinä oli, kuinka paljon elämää se oli nähnyt.

Niin lähellä lavaa, etten mä pystyny enää istumaan yleisössä.
Mun oli pakko päästä sinne.

Ja kun Eija asetti penkin keskelle lavaa ja kysyi kuka haluaisi aloittaa mä nostin varovasti käteni ylös.

Ensimmäistä kertaa mä kävelin varovasti lavalle. 


Enkä mä vihannut mitään.
Enkä mä hävennyt mitään.
Enkä mä surrut mitään.

Valot sokaisivat mut muulta mailmalta. 

Mä olin niin yksin, niin paljas kuin ihminen vaan voi olla ja se tuntu oikeelta. 
Se tuntu hyvältä.

Ja mä istuin penkille.

Eija pyys mua kertomaan mun nimen ja jotain itestäni.

”Mä oon Heidi Bergström ja mä en osaa enää olla.”

Ja niin helposti, niin yksinkertaisesti mä myönsin kaiken.

Ja sille tielle mä jäin.

Ainoa paikka, missä mä osasin olla rehellinen itselleni, missä mä osaan olla rehellinen itselleni, on lavalla.

Mä olin edelleen rikkinäinen koulukiusaaja heti, kun tunti oli ohi.
Surullinen, vihanen ja peloissani.

Mut sen tunnin ajan, mitä mä sain olla lavalla mä olin kokonainen.
Vahva ja kokonainen.

Mä olin Heidi.

Ja sen ensimmäisen kerran jälkeen oli viimenen kerta, kun Eija ei käskeny mua.


Sen kerran jälkeen Eija puski mua enemmän kun muita. Käski mun tehdä paremmin, koska ties, et mä pystyn parempaan.

Ja sen kahden ja puolen vuoden aikana Eija puski musta irti enemmän, kun mun valmentajat oli koskaan puskenu musta irti.

Ja sen kahden ja puolen vuoden aikana Eija opetti mua löytämään mun identiteetin lavalla.
Ja sen kahden ja puolen vuoden aikana Eijasta kasvo ainoa auktoriteetti jota mä kunnioitin.
Ja sen kahden ja puolen vuoden aikana Eija oli ainoo ihminen joka piti mua kasassa kaiken sen kaaoksen keskellä.
Teatteri oli ainoo asia, jonka takia mä jaksoin enää olla. 

Ja sen kahden ja puolen vuoden jälkeen mä en ollu ihan varma miten hyvästellä.

Miten kertoa jollekkin, joka näki mun sieluun niin vahvasti sanotaan hyvästit. Miten sanoa jollekkin, ettei ois selvinny tästä ajasta ilman niitä hetkiä.

Mä en osannu, joten mä jätin sanomatta. Ja katosin Savonlinnaan.

Kun tuli aika hakea lukioon mä laitoin ykkösvaihtoehdoksi saman koulun, jossa mä kävin yläasteen.

Mä koin sen tarpeelliseks.

Mun piti päästä korjaamaan mun omat virheet. Mun piti päästä olemaan onnellinen siellä.

Ja mä pääsin.

Ja Eijasta tuli mun opettaja uudestaan.

Se oli pitkät neljä ja puoli vuotta. Sinä aikana ehti tapahtua paljon. 
Ei paljoakaan koulua. Ryyppäämistä  ja teatteria.


Mä tein jutun missä mä esitin miestä.
Mä tein jutun missä mä esitin äitiä ja tytärtä.
Mä tein jutun missä mä esitin Johanna Tukiaista.
Mä tein jutun missä mä esitin pientä tyttöä. 
Mä tein jutun jonka mä ohjasin.
Ja mä tein niitä pari lisää vaikken mä oikeesti tienny mitä mä teen.
Ja mä tein monta muuta juttua, mitä en ees enää muista.

Ja kerran mä lähdin ovet paukkuen pois luokasta, huudellen kirosanoja sen jälkeen kun Eija sanoi, etten mä saa pääroolia koska se ei voi laittaa mua ja mun sillosta parasta kaveria näyttelemään vastakkain koska ”siitä ei vaan tulis mitään”.

Samana iltapäivänä Eija kutsu mut auditorioon juttelemaan.

Mä istuin auditorion lavalla ja mulkoilin Eijaa vihasena.
Se tuntu niin väärältä.
Se oli ensimmäinen kerta kun Eija oli evännyt multa pääroolin.


”Sä olit koe-esiintymisessä parempi” 
”No mitä vittua mä sit teen jossain sivuroolissa?”   
”Mä en voinu antaa sitä sulle” 
”Miks?” 
”Koska susta on tullut ylimielinen.”

Ja mä kunnioitin Eijaa enemmän, kun mä olin koskaan aiemmin kunnioittanu.

Ja mä tajusin, ettei me olla opettaja ja oppilas.  
Me oltiin tunnettu niin pitkään, me tunnettiin toisemme nii hyvin, ettei se ollu enää vaihtoehto.
Teatteri äiti ja teatteri tytär.

Neljännen vuoden keväänä mä ajoin mun skootterilla koulun pihaan ja näin kuinka pakettiautoon kannettiin tavaraa.


Mä tunnistin ne tavarat. 
Ne oli Eijan rekvisiitat. 
Eijan pukuvaraston mekot. 
Eijan stereot.

Mä juoksin sisään.
Mä juoksin auditorioon.

Mulle tuntemattomia ensimmäisen vuoden opiskelijoita pakkas tavaraa laatikoihin. 
Kaiken sen kaaoksen keskellä Eija seiso keskellä lavaa.

”Mitä vittua tääl tapahtuu?”

Eija käänty lavalla ja silmissä paisto suru. Pelko. Viha.

Koulussa oltiin tehty valtava määrä irtisanomiasia.
Eija oli yks niistä.

Ja me istuttiin alas.
Ja me raivottiin. 
Ja me itkettiin. 
Ja me halattiin.

Ja mä lähin pois ja tiesin, ettei se koulu oo enää entisensä.

Enkä käyny siellä enää kun hoitamassa kirjotukset alta pois.

Se oli pitkään koti, mut se koti lähti Eijan mukana.

Seuraavana vuonna mä lähin joensuuhun toiveena löytää uusi koti.

Se oli intensiivinen vuos, täynnä pelkkää teatteria.
Se oli ihanaa.
Se oli kaunista.
Se oli hyvää ja puhdasta.
Se oli ihmisiä, rakkautta ja lauluja.
Mut se ei ollu koti.
Ja se oli mun maanpäällinen helvetti.

Me oltiin ensimmäinen porukka uudella opettajalla.
Joka ei ollu koskaan paikalla omien juttujensa takia.

Me oltiin yksin yhdessä.

Ja mä johdin meidän yksinäistä porukkaa.

Se duuni vaan tippu mun syliin.
Mä olin terapeutti, äiti ja joka paikan yleismies samassa paketissa.

Ja mä olin tosi ylpeä siitä, että kaikki tukeutu muhun niin paljon.

Mut mä unohdin itseni.
Mä kadotin itseni.
Ja mä löysin itseni pullon pohjalta melkeen joka ilta. 

Ja mä löysin itseni lavalla uudestaan.

Ja mä halusin lisää.
Lisää teatteria.
Ja lisää olutta.

Ja iltaisin mä löysin itseni istumassa lavalla.
Teatterivalot päällä.
Yksin.

Itkemässä.

Se oli mun salaisuus. 
Yks lukuisista, mutta suurin.

Mun piti olla vahva muiden edessä.

Koska jos mä romahtaisin ja muut näkis sen ne ei kunnioittais mua enää samalla tavalla.
Ja lava alko tuntumaan raskaammalta.
Yksinäisemmältä.
Tyhjemmältä.

Pahalta.

Mä aloin romahtamaan sen paineen alla.
Joten mä aloin juomaan lisää, koska lava ei enää riittäny kaikkien niiden tunteiden keskellä.

Mun piti olla hyvä näyttelijä mut samalla muiden tuki.
    Olut.
Mun piti tietää mun repliikit mut samalla et muilla on kaikki hyvin.
    Olut.
Mun piti osata itkee käskystä mut ei itkeä muiden edessä.
    Olut.
Mun piti rakastaa muita mut mä halusin vaan pois sieltä.
    Olut.
Yhtenä päivänä meidän teatterin oveen koputettiin.
Sisään astu nainen jolla oli silmälasit ja lyhyet hiukset.

Anne.


Anne oli tulossa ohjaamaan meitä muutamaks kuukaudeks.

Ja kukaan ihminen ei koskaan oo antanu itestään yhtä hyvää ensivaikutelmaa.
Ja Anne oli mun maanpäällisen helvetin hetkellinen enkeli.

Anne otti multa kaiken vastuun pois.
Anne sano mulle, ettei mun tarvii.

"Oo nyt vaan.
  Oo vaan hetki siinä lavalla äläkä ajattele mitään.
  Sulje sun silmät.
  Sun ei tarvii olla kaikkea sitä mitä muut sulta odottaa."

Ja Anne kuunteli muita ettei mun tarvinnu.
Ja Anne hoiti meidän asiat ettei mun tarvinnu.
Ja Anne kerto meille mitä tehdä, miten selvitä, ettei mun tarvinnu.

Ja sen parin kuukauden ajan mä rakastin taas teatteria.

Se ei ollu enää paha.
Mä en istunu siel sinä aikana kertaakaan yksin itkemässä.

Mä sain vaan olla.

Ja Anne näytti mulle ihan uuden näkökulman ohjaamiseen.
Anne näytti mulle mitä kaikkea ohjaaja voi parhaimmillaan saada aikaseks.

Ja Anne sano, et vaikka mä oon hyvä lavalla, mussa on myös sisäistä ohjaajaa valmiina.

Ja mä tajusin, et mul on kaikki maailman ovet auki.
Et mun ei tarvii valita vaan toista vaan mä voin halutessani olla molempia.
Et mä voin olla mitä vaan.

Tai et mä voin vaan olla.

Ja pari kuukautta kaikki oli taas tosi hyvin.
Lava oli rakas.
Teatteri oli hyvä.

Mut sit Anne lähti pois ja tilanne paheni.
Teakin pääsykokeet lähesty.
Kaikki alko olemaan tosi väsyneitä.
Kaikilla alko olemaan paha olo. 

Ja mä yritin kantaa sitä kaikkea mun oman pahan olon yläpuolella.

Mä halusin vaan pois.

Pois lavalta.
Pois teatterista. 
Olut.


Koulu loppu ja meidän opettaja jako todistukset.

"On monta ylistyssanaa jotka päteisivät Heidiin ja tuntuu ettei mikään niistä riitä."

Paskapuhetta.
Mä en enää riitä.

Hyvästi.

Yhtenä aamuna mä heräsin suu kuivana päänsärkyyn.

Ja mä päätin, etten mä haluu lavalle enää koskaan.
Mä en haluu enää ikinä olla missään tekemisissä teatterin kanssa.

Ja mä lopetin juomisen koska mä tajusin, että jos mä nyt
jätän teatterin mä katoon pullon pohjalle enkä löydä itseäni enää.
Se oli ollu kesällä jo pari kertaa aika lähellä.

Ja hitaasti mutta varmasti mä aloin eristämään itseäni niistä ihmisistä, jotka saattais vetää mut takas.
Ja puol vuotta mä pysyin kaukana kaikesta ja kaikista.

Ja mun olo ei helpottanu.
Se vaan paheni.

Mä jouduin käsittelemään satoja kadotettuja ja unohdettuja tunteita kerralla.
Satoja iloja.
Satoja morkkiksia.
Satoja ihastumisia.
Satoja suruja.
Yksin. 

Eikä mulla ollu kykyjä tai keinoja niiden käsittelyyn.

Maaliskuussa mä sain viestin.
Pojalta jota mä en oikeestaan juurikaan edes tuntenu.

"Mitä sä teet kesällä?"


Okei nyt meni väärälle tyypille.

"Aika laaja kysymys. Kui?"
"Kiinnostaaks sua tuottaminen?"

Ja mun sisällä joku nosti toiveekkaasti päätään samalla kun jokanen solu mussa huus et ei.
Ei enää koskaan.
Älä.

"Kiinnostais, mitä mieles?"

Ja sit mä sain sähköpostiin ohjaussuunnitelman.
Hyvän ohjaussuunitelman.

Nerokkaan ohjaussuunnitelman.

Vittu.
Mä olin niin lähellä onnistumista.
Mä olin niin lähellä täydellistä eristäytymistä kaikesta tästä.

Ja mä lähin mukaan.
Koska se tuntu oikeelta.
Ja se tuntu hyvältä. 
 Enkä oo nyt katunu hetkeäkään.

Mä olin rikki ilman teatteria.
Osa musta katos kun mä jätin sen.

Must tuli surullinen.
Pelokas.
Vihanen.
Puolikas.

Ja hyvää vauhtia musta alkaa taas kasaantumaan
se tuttu Heidi joka on niin pitkään ollu taas kateissa.
Se, joka mä olin liian lyhyen hetken Savonlinnan ja Joensuun välissä.

Mä oon aidosti onnellinen.
Aidosti elossa.

Mä kaipaan lavalle.
Ja mä kaipaan ohjaamaan.
Mut nyt, just nyt, on hyvä vaan olla ja nähdä.

Koska joka kerta, kun mä nään meidän neljä tyttöä lavalla mä muistan miks mä rakastuin näyttelemiseen.

Ja joka kerta, kun mä nään sen pojan ohjaamassa mä muistan miks mä rakastuin ohjaamiseen.


Niissä ihmisissä on vaan niin paljon tunteita.
Itseään, toisiaan ja teatteria kohtaan.
Ja ne tekee tätä toistensa kanssa.

Ei koskaan yksin.

Yhdessä.

Ja kun ne ei oo ihan varmoja mitä ne tekee ne tukeutuu toisiinsa.
Luottaa toisiinsa.

Ja mä muistan Eijan ja Annen.
Kaks ihmistä keihin mä osasin tukeutua.
Kaks ihmistä keihin mä osasin luottaa.
Kaks ihmistä jotka toi teatterin mun elämään just sillä hetkellä, kun mä tarvitsin sitä eniten.

Ja mä muistan miks mä rakastuin teatteriin.

Meil on ensi-ilta kolmentoista päivän päästä.

Tää on ollu ihan hullun hektinen matka.
Ja mä oon kiitollinen jokaisesta hetkestä tän hektisyyden keskellä.

Koska ilman tätä mä oisin surullinen, vihanen, pelokas ja puolikas.

Ja nyt mä oon vaan maailman onnellisin ihminen.

Joten tässä teille syy.
Syy mihin mä pariks kuukaudeks katosin.
Teatteriin.
Kotiin.


Meidän esityksen tapahtumaan pääset tästä
Kanattaa tulla.
Se on hyvä.
Koska se on tehty yhdessä.