torstai 18. kesäkuuta 2015

Kuinka teatteri pelasti mut, kuinka se tuhos mut ja kuinka se nyt pelastaa mua uudelleen

Mihin mä oon kadonnu?
Miksen mä oo kirjottanu?
Ratkesinksmä?

En.
Mut se mihin mä oon kadonnu on aika pitkä tarina.

Kun mä vaihdoin yläastetta mä olin henkisesti tasapainoton.

Rikkinäinen pieni ihminen, mutten antanu muiden nähdä sitä. 
Se oli mun salaisuus. 
Yks lukuisista, mutta suurin.

Mun piti olla vahva muiden edessä.

Koska jos mä romahtaisin ja muut näkis sen ne ei kunnioittais mua enää samalla tavalla.

Mä kuljin käytäviä vihasena maailmalle.
Häpeässä omasta heikkoudesta.
Surullisena omista teoista.

Mut ulkoisesti voittamattomana.
Eikä muut nähny mun valhetta. 

Paitsi yks.

Eija.

Eija opetti valinnaista ilmaisutaitoa.
Ja yhtenä päivänä Eija nappas mua käytävällä kiinni ja kysyi, et haluisinko mä osallistua.

Ja seuraavana päivänä mä istuin auditorion takarivissä, yksin, pimeessä ja katoin kuinka muut teki.

Kun teatterivalot ensimmäistä kertaa osu lavaan mä muistan henkäisseeni ääneen. 

Se oli maagista. Siinä oli voimaa. Kaikki muu pimeni, eikä ollu mitään muuta kuin lava.

Ja mä halusin sinne.

Monta yksittäistä tuntia mä istuin takarivissä.
Tarkkailin kun muut harjoitteli.
Ja sujahdin ensimmäisenä ovesta ulos kun tunti päättyi.

Eikä Eija kertaakaan käskeny mua lavalle. 
Ei kertaakaan käskeny poistumaan takarivistä.

Ja yhtenä päivänä mä istuin yhden rivin eteenpäin.
Seuraavana toisen.
Kolmantena hyppäsin kaksi riviä eteenpäin.

Ja yhtäkkiä mä istuin eturivissä.

Niin lähellä lavaa, että mä tunsin kuinka valot poltti mun ihoa kuumana.  
Niin lähellä lavaa, että mä haistoin kuinka verhoista lähti kevyt, ummehtunut haju.  
Niin lähellä lavaa, että mä näin kuinka paljon naarmuja siinä oli, kuinka paljon elämää se oli nähnyt.

Niin lähellä lavaa, etten mä pystyny enää istumaan yleisössä.
Mun oli pakko päästä sinne.

Ja kun Eija asetti penkin keskelle lavaa ja kysyi kuka haluaisi aloittaa mä nostin varovasti käteni ylös.

Ensimmäistä kertaa mä kävelin varovasti lavalle. 


Enkä mä vihannut mitään.
Enkä mä hävennyt mitään.
Enkä mä surrut mitään.

Valot sokaisivat mut muulta mailmalta. 

Mä olin niin yksin, niin paljas kuin ihminen vaan voi olla ja se tuntu oikeelta. 
Se tuntu hyvältä.

Ja mä istuin penkille.

Eija pyys mua kertomaan mun nimen ja jotain itestäni.

”Mä oon Heidi Bergström ja mä en osaa enää olla.”

Ja niin helposti, niin yksinkertaisesti mä myönsin kaiken.

Ja sille tielle mä jäin.

Ainoa paikka, missä mä osasin olla rehellinen itselleni, missä mä osaan olla rehellinen itselleni, on lavalla.

Mä olin edelleen rikkinäinen koulukiusaaja heti, kun tunti oli ohi.
Surullinen, vihanen ja peloissani.

Mut sen tunnin ajan, mitä mä sain olla lavalla mä olin kokonainen.
Vahva ja kokonainen.

Mä olin Heidi.

Ja sen ensimmäisen kerran jälkeen oli viimenen kerta, kun Eija ei käskeny mua.


Sen kerran jälkeen Eija puski mua enemmän kun muita. Käski mun tehdä paremmin, koska ties, et mä pystyn parempaan.

Ja sen kahden ja puolen vuoden aikana Eija puski musta irti enemmän, kun mun valmentajat oli koskaan puskenu musta irti.

Ja sen kahden ja puolen vuoden aikana Eija opetti mua löytämään mun identiteetin lavalla.
Ja sen kahden ja puolen vuoden aikana Eijasta kasvo ainoa auktoriteetti jota mä kunnioitin.
Ja sen kahden ja puolen vuoden aikana Eija oli ainoo ihminen joka piti mua kasassa kaiken sen kaaoksen keskellä.
Teatteri oli ainoo asia, jonka takia mä jaksoin enää olla. 

Ja sen kahden ja puolen vuoden jälkeen mä en ollu ihan varma miten hyvästellä.

Miten kertoa jollekkin, joka näki mun sieluun niin vahvasti sanotaan hyvästit. Miten sanoa jollekkin, ettei ois selvinny tästä ajasta ilman niitä hetkiä.

Mä en osannu, joten mä jätin sanomatta. Ja katosin Savonlinnaan.

Kun tuli aika hakea lukioon mä laitoin ykkösvaihtoehdoksi saman koulun, jossa mä kävin yläasteen.

Mä koin sen tarpeelliseks.

Mun piti päästä korjaamaan mun omat virheet. Mun piti päästä olemaan onnellinen siellä.

Ja mä pääsin.

Ja Eijasta tuli mun opettaja uudestaan.

Se oli pitkät neljä ja puoli vuotta. Sinä aikana ehti tapahtua paljon. 
Ei paljoakaan koulua. Ryyppäämistä  ja teatteria.


Mä tein jutun missä mä esitin miestä.
Mä tein jutun missä mä esitin äitiä ja tytärtä.
Mä tein jutun missä mä esitin Johanna Tukiaista.
Mä tein jutun missä mä esitin pientä tyttöä. 
Mä tein jutun jonka mä ohjasin.
Ja mä tein niitä pari lisää vaikken mä oikeesti tienny mitä mä teen.
Ja mä tein monta muuta juttua, mitä en ees enää muista.

Ja kerran mä lähdin ovet paukkuen pois luokasta, huudellen kirosanoja sen jälkeen kun Eija sanoi, etten mä saa pääroolia koska se ei voi laittaa mua ja mun sillosta parasta kaveria näyttelemään vastakkain koska ”siitä ei vaan tulis mitään”.

Samana iltapäivänä Eija kutsu mut auditorioon juttelemaan.

Mä istuin auditorion lavalla ja mulkoilin Eijaa vihasena.
Se tuntu niin väärältä.
Se oli ensimmäinen kerta kun Eija oli evännyt multa pääroolin.


”Sä olit koe-esiintymisessä parempi” 
”No mitä vittua mä sit teen jossain sivuroolissa?”   
”Mä en voinu antaa sitä sulle” 
”Miks?” 
”Koska susta on tullut ylimielinen.”

Ja mä kunnioitin Eijaa enemmän, kun mä olin koskaan aiemmin kunnioittanu.

Ja mä tajusin, ettei me olla opettaja ja oppilas.  
Me oltiin tunnettu niin pitkään, me tunnettiin toisemme nii hyvin, ettei se ollu enää vaihtoehto.
Teatteri äiti ja teatteri tytär.

Neljännen vuoden keväänä mä ajoin mun skootterilla koulun pihaan ja näin kuinka pakettiautoon kannettiin tavaraa.


Mä tunnistin ne tavarat. 
Ne oli Eijan rekvisiitat. 
Eijan pukuvaraston mekot. 
Eijan stereot.

Mä juoksin sisään.
Mä juoksin auditorioon.

Mulle tuntemattomia ensimmäisen vuoden opiskelijoita pakkas tavaraa laatikoihin. 
Kaiken sen kaaoksen keskellä Eija seiso keskellä lavaa.

”Mitä vittua tääl tapahtuu?”

Eija käänty lavalla ja silmissä paisto suru. Pelko. Viha.

Koulussa oltiin tehty valtava määrä irtisanomiasia.
Eija oli yks niistä.

Ja me istuttiin alas.
Ja me raivottiin. 
Ja me itkettiin. 
Ja me halattiin.

Ja mä lähin pois ja tiesin, ettei se koulu oo enää entisensä.

Enkä käyny siellä enää kun hoitamassa kirjotukset alta pois.

Se oli pitkään koti, mut se koti lähti Eijan mukana.

Seuraavana vuonna mä lähin joensuuhun toiveena löytää uusi koti.

Se oli intensiivinen vuos, täynnä pelkkää teatteria.
Se oli ihanaa.
Se oli kaunista.
Se oli hyvää ja puhdasta.
Se oli ihmisiä, rakkautta ja lauluja.
Mut se ei ollu koti.
Ja se oli mun maanpäällinen helvetti.

Me oltiin ensimmäinen porukka uudella opettajalla.
Joka ei ollu koskaan paikalla omien juttujensa takia.

Me oltiin yksin yhdessä.

Ja mä johdin meidän yksinäistä porukkaa.

Se duuni vaan tippu mun syliin.
Mä olin terapeutti, äiti ja joka paikan yleismies samassa paketissa.

Ja mä olin tosi ylpeä siitä, että kaikki tukeutu muhun niin paljon.

Mut mä unohdin itseni.
Mä kadotin itseni.
Ja mä löysin itseni pullon pohjalta melkeen joka ilta. 

Ja mä löysin itseni lavalla uudestaan.

Ja mä halusin lisää.
Lisää teatteria.
Ja lisää olutta.

Ja iltaisin mä löysin itseni istumassa lavalla.
Teatterivalot päällä.
Yksin.

Itkemässä.

Se oli mun salaisuus. 
Yks lukuisista, mutta suurin.

Mun piti olla vahva muiden edessä.

Koska jos mä romahtaisin ja muut näkis sen ne ei kunnioittais mua enää samalla tavalla.
Ja lava alko tuntumaan raskaammalta.
Yksinäisemmältä.
Tyhjemmältä.

Pahalta.

Mä aloin romahtamaan sen paineen alla.
Joten mä aloin juomaan lisää, koska lava ei enää riittäny kaikkien niiden tunteiden keskellä.

Mun piti olla hyvä näyttelijä mut samalla muiden tuki.
    Olut.
Mun piti tietää mun repliikit mut samalla et muilla on kaikki hyvin.
    Olut.
Mun piti osata itkee käskystä mut ei itkeä muiden edessä.
    Olut.
Mun piti rakastaa muita mut mä halusin vaan pois sieltä.
    Olut.
Yhtenä päivänä meidän teatterin oveen koputettiin.
Sisään astu nainen jolla oli silmälasit ja lyhyet hiukset.

Anne.


Anne oli tulossa ohjaamaan meitä muutamaks kuukaudeks.

Ja kukaan ihminen ei koskaan oo antanu itestään yhtä hyvää ensivaikutelmaa.
Ja Anne oli mun maanpäällisen helvetin hetkellinen enkeli.

Anne otti multa kaiken vastuun pois.
Anne sano mulle, ettei mun tarvii.

"Oo nyt vaan.
  Oo vaan hetki siinä lavalla äläkä ajattele mitään.
  Sulje sun silmät.
  Sun ei tarvii olla kaikkea sitä mitä muut sulta odottaa."

Ja Anne kuunteli muita ettei mun tarvinnu.
Ja Anne hoiti meidän asiat ettei mun tarvinnu.
Ja Anne kerto meille mitä tehdä, miten selvitä, ettei mun tarvinnu.

Ja sen parin kuukauden ajan mä rakastin taas teatteria.

Se ei ollu enää paha.
Mä en istunu siel sinä aikana kertaakaan yksin itkemässä.

Mä sain vaan olla.

Ja Anne näytti mulle ihan uuden näkökulman ohjaamiseen.
Anne näytti mulle mitä kaikkea ohjaaja voi parhaimmillaan saada aikaseks.

Ja Anne sano, et vaikka mä oon hyvä lavalla, mussa on myös sisäistä ohjaajaa valmiina.

Ja mä tajusin, et mul on kaikki maailman ovet auki.
Et mun ei tarvii valita vaan toista vaan mä voin halutessani olla molempia.
Et mä voin olla mitä vaan.

Tai et mä voin vaan olla.

Ja pari kuukautta kaikki oli taas tosi hyvin.
Lava oli rakas.
Teatteri oli hyvä.

Mut sit Anne lähti pois ja tilanne paheni.
Teakin pääsykokeet lähesty.
Kaikki alko olemaan tosi väsyneitä.
Kaikilla alko olemaan paha olo. 

Ja mä yritin kantaa sitä kaikkea mun oman pahan olon yläpuolella.

Mä halusin vaan pois.

Pois lavalta.
Pois teatterista. 
Olut.


Koulu loppu ja meidän opettaja jako todistukset.

"On monta ylistyssanaa jotka päteisivät Heidiin ja tuntuu ettei mikään niistä riitä."

Paskapuhetta.
Mä en enää riitä.

Hyvästi.

Yhtenä aamuna mä heräsin suu kuivana päänsärkyyn.

Ja mä päätin, etten mä haluu lavalle enää koskaan.
Mä en haluu enää ikinä olla missään tekemisissä teatterin kanssa.

Ja mä lopetin juomisen koska mä tajusin, että jos mä nyt
jätän teatterin mä katoon pullon pohjalle enkä löydä itseäni enää.
Se oli ollu kesällä jo pari kertaa aika lähellä.

Ja hitaasti mutta varmasti mä aloin eristämään itseäni niistä ihmisistä, jotka saattais vetää mut takas.
Ja puol vuotta mä pysyin kaukana kaikesta ja kaikista.

Ja mun olo ei helpottanu.
Se vaan paheni.

Mä jouduin käsittelemään satoja kadotettuja ja unohdettuja tunteita kerralla.
Satoja iloja.
Satoja morkkiksia.
Satoja ihastumisia.
Satoja suruja.
Yksin. 

Eikä mulla ollu kykyjä tai keinoja niiden käsittelyyn.

Maaliskuussa mä sain viestin.
Pojalta jota mä en oikeestaan juurikaan edes tuntenu.

"Mitä sä teet kesällä?"


Okei nyt meni väärälle tyypille.

"Aika laaja kysymys. Kui?"
"Kiinnostaaks sua tuottaminen?"

Ja mun sisällä joku nosti toiveekkaasti päätään samalla kun jokanen solu mussa huus et ei.
Ei enää koskaan.
Älä.

"Kiinnostais, mitä mieles?"

Ja sit mä sain sähköpostiin ohjaussuunnitelman.
Hyvän ohjaussuunitelman.

Nerokkaan ohjaussuunnitelman.

Vittu.
Mä olin niin lähellä onnistumista.
Mä olin niin lähellä täydellistä eristäytymistä kaikesta tästä.

Ja mä lähin mukaan.
Koska se tuntu oikeelta.
Ja se tuntu hyvältä. 
 Enkä oo nyt katunu hetkeäkään.

Mä olin rikki ilman teatteria.
Osa musta katos kun mä jätin sen.

Must tuli surullinen.
Pelokas.
Vihanen.
Puolikas.

Ja hyvää vauhtia musta alkaa taas kasaantumaan
se tuttu Heidi joka on niin pitkään ollu taas kateissa.
Se, joka mä olin liian lyhyen hetken Savonlinnan ja Joensuun välissä.

Mä oon aidosti onnellinen.
Aidosti elossa.

Mä kaipaan lavalle.
Ja mä kaipaan ohjaamaan.
Mut nyt, just nyt, on hyvä vaan olla ja nähdä.

Koska joka kerta, kun mä nään meidän neljä tyttöä lavalla mä muistan miks mä rakastuin näyttelemiseen.

Ja joka kerta, kun mä nään sen pojan ohjaamassa mä muistan miks mä rakastuin ohjaamiseen.


Niissä ihmisissä on vaan niin paljon tunteita.
Itseään, toisiaan ja teatteria kohtaan.
Ja ne tekee tätä toistensa kanssa.

Ei koskaan yksin.

Yhdessä.

Ja kun ne ei oo ihan varmoja mitä ne tekee ne tukeutuu toisiinsa.
Luottaa toisiinsa.

Ja mä muistan Eijan ja Annen.
Kaks ihmistä keihin mä osasin tukeutua.
Kaks ihmistä keihin mä osasin luottaa.
Kaks ihmistä jotka toi teatterin mun elämään just sillä hetkellä, kun mä tarvitsin sitä eniten.

Ja mä muistan miks mä rakastuin teatteriin.

Meil on ensi-ilta kolmentoista päivän päästä.

Tää on ollu ihan hullun hektinen matka.
Ja mä oon kiitollinen jokaisesta hetkestä tän hektisyyden keskellä.

Koska ilman tätä mä oisin surullinen, vihanen, pelokas ja puolikas.

Ja nyt mä oon vaan maailman onnellisin ihminen.

Joten tässä teille syy.
Syy mihin mä pariks kuukaudeks katosin.
Teatteriin.
Kotiin.


Meidän esityksen tapahtumaan pääset tästä
Kanattaa tulla.
Se on hyvä.
Koska se on tehty yhdessä.









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti