#100paivaa

Yle lanseeraa tammikuun ensimmäisenä paljon mainostetun tv-sarjan 100 päivää ilman viinaa, jossa kuuluttaja ja radiopersoona Maria Junger, laulaja ja lauluntekijä Samae Koskinen, toimittaja Arto Nyberg sekä Matti "tarviiko mun oikeesti kertoa kuka" Nykänen ovat konseptin nimen mukaisesta 100 päivää ilman viinaa. Ohjelmaa ollaan mainostettu oikeen urakalla sosiaalisessa mediassa (lähinnä se nousee puheenaiheeksi koska Nykänen on mukana) ja aihe on herättänyt keskustelua joka tietenkin on aina ihan ok. Samaan aikaan haastetaan suomalaisia olemaan päivä, viikko tai vaikka se kokonaiset 100 päivää juomatta rekisteröitymällä sivuille (ja ilmeisesti tästä on myös matkapuhelinsovellus, mutta tiukan etsinnän jälkeen en ole sitä vieläkään löytänyt).

Ihan kiva ajatus Yle.

Mutta tietääkö kukaan tuotannon puolella mitä 100 päivää todella tekee ihmiselle joka ei ole alkoholisti, mutta kieltää itseltään alkohlin muutenvaan? Ihmiselle joka on tottunut alkoholin viihdekäyttöön niin ruokapöydässä yhden viinilasillisen verran kuin baarissa useamman tuopillisen kanssa? Ihmiselle, tavalliselle nuorelle joka elää kohtalaisen tavallista, suomalaista juomakulttuuria?

Todennäköisesti ei.

Mutta mä tiedän. 

Mä saavutin mun 100 päivää suunnilleen kuukaus sitten ja se oli yks mun elämän hirveimmistä kokemuksista. Mä kävin läpi niin hirveetä henkistä helvettiä etten oo ollu sellasessa tunteiden pyörremyrskyssä koskaan ennen. Ilman tätä blogia ja kirjottamista mä oisin todennäköisesti ratkennu jo. Mä puran tänne paljon sellasta, mitä mä en koskaan julkaise. Joko ne on liian synkkiä, huonosti kirjoitettuja tai vaan niin yksinkertasta ajatuksenjuoksua ettei niistä saa kukaan mitään selvää.

Mutta muutama päivä 100 päivän jälkeen mä kirjotin jotain minkä julkasemista oon miettiny jo pitkään.

Joku saatto lukeakin tän. Se oli esillä n. 30min klo 1:40-2:10 jonka jälkeen otin sen pois. Syy miksi poistin tekstin näkyvistä oli yksinkertaisesti sen henkilökohtaisuus. Se antaa musta liian haavoittuvaisen kuvan. Mä pidän siitä, et ihmiset näkee mut rohkeena ja vahvana. Mutta Ylen ohjelman lanseeraamisen valossa mä luulen, että on aika kertoa mitä 100 päivää mulle teki:

 Valoa Kohti

Loppusyksy oli jostain syystä tosi raskas. Mua väsytti tosi paljon, mä en pystyny keskittymään mihinkään enkä tuottamaan mitään järkevää. Mä en oo kahteen viikkoon ees yrittäny luoda yhtäkään vaatetta. Mä en oo käyny salilla enkä lenkillä. Mä en oo tavannu oikeestaan ketään. 

Seuraava voi tulla kohtalaisen järkytyksenä joillekkin:

Mun on pakko myöntää, että mä oon aika huonossa jamassa tällä hetkellä. 

Mä en ois koskaan kuvitellu, kuinka vaikeeta mun on olla juomatta.
Ja mä myös tiedän, miksi: 

Mä en oikeesti osaa käsitellä mun tunteita ilman. 

Oon koko mun aikuisiän tarttunu pulloon aina, kun mikä tahansa muu tunne kuin ilo yrittää puskee läpi. Se on ihan sama onks se suru, ahdistus, pelko, ihastuminen, AINA, poikkeuksetta, mä oon upottanu mun tunteet lasin pohjalle. Ja nyt kun mä en enää voi, mua pelottaa. Ja sekin on tunne. 

Must tuntuu et mä halkeen kaikista näistä fiiliksistä mitä mul on. 

Mä oon surullinen, koska mun ystävät ei osaa enää soittaa mulle ku mua ei voi pyytää kaljalle.
Mä oon vihanen, koska asiat ei tunnu järjestyvän niinku mä haluisin.
Mä oon kauhuissani, koska mä päätin kirjottaa mun tunteista ja näin paljastaa maailmalle et mulla oikeesti on niitä. 

Mä oon ahdistunu, koska jokainen virhe minkä oon mun elämässä tehny tulvii mun mieleen enkä pysty enää sulkemaan niitä pois. Mä en pysty enää juosta baariin ihmisten keskelle ja unohtaa et mäkin epäonnistun välillä. 

Ja musta tuntuu, etten mä pysty kasaamaan palasia enää paikalleen. Musta tuntuu, että palaset tippuu mun kädestä enkä oo tarpeeks vahva enää nostamaan niitä ylös ja pistämään paikalleen. 

Ja silti mä pystyn. Koska alkoholia tai ei alkoholia, mikään ei oo muuttunut. 

Ja nimenomaan tätähän mä halusin. 

Tää on just se mihin mä tällä koko jutulla pyrin. Tää on just se, miten mä löydän itteni uudestaan. 

Ja mä luulen, et nimenomaan tätä mä tarviin. 

Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, mun on pakko käydä pohjalla, et mä voin nousta jälleen. 

Parempana ja uudempana. 

Ja siks kaikki nää negatiiviset tunteet jää kohta ilon varjoon. Koska vaikka tällä nimenomaisella hetkellä kun mä kirjotan tätä, mä itken kunnolla ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, mä tiedän, että huomen aamulla mä herään ja mun nousu voi alkaa. 

Koska mä oon vihdoin antanu itelleni luvan olla viallinen. 

Ja mä oon antanu itelleni luvan tuntea. 

Ja niin toivoa täynnä kun toi teksti onkin, tällä hetkellä, 120 päivän kohdalla, mä edelleen koitan kasata niitä paloja yhteen.

Matti Nykänen sanoi haastattelussa tohon 100 päivää ilman viinaa - ohjelmaan liittyen, että elämä alkoholin kanssa on ollut todella yksinäistä. Luulen, että 100 päivää ilman viinaa on Matille hyvää aikaa olla raitis kameramiesten ympäröimänä suorittamassa tehtäviä rahaa hyväntekeväisyyteen keräten, mutta henkilökohtaisesti mä en oo koskaan ollut niin yksin, kun sillä hetkellä kun alettiin lähestymään 100 päivää.

Mä en koskaan elämässä oo tuntenu itteäni yhtä haavoittuvaiseksi kun siinä hetkessä missä tajusin, ettei ihmiset nää mua enää samana ihmisenä.

Ihmisten silmissä mä en oo enää Heidi.

Tutuille ja tuntemattomille mä oon se tyttö, joka lopetti alkoholin käyttämisen ja kirjoittaa siitä blogia. 

Ja sitähän mä olen.
Mutta mä oon sitä tosi yksin.

Mun ympärillä on edelleen ne ihmiset jotka merkkaa eniten, se mun biologinen perhe ja se toinen jonka oon ite luonut. Ne on ne jotka seisois mun takana silläkin hetkellä kun mä päättäisin ottaa Voldemortin tavoin velhomaailman pakkohallintaan. Mut sen sisimmän kehän ympärillä ollut piiri ystäviä ja tuttuja on kadonnut kokonaan.

Ja se on hirveintä mitä tää alkoholittomuus on tuonut.

Se, ettei mun puhelin enää soi perjantai-iltaisin.
Se, ettei mua kutsuta enää minnekkään.
Se, ettei kukaan haluu mua mukaan baariin.

Jos mä olisin lopettanu tän yrityksen 100 päivän kohdalla ja ratkennu ryyppäämään, mä en ois todennäköisesti enää laskenu pulloa kädestä, niin paha mulla oli olla. 

Mitä tää kertoo suomalaisesta alkoholikulttuurista, että joudutaan lanseeraamaan tv-ohjelma ja sovellus, jotta saadaan ihmiset pysymään erossa viinasta?

Mitä tää kertoo suomalaisesta alkoholikulttuurista, että mä jouduin käymään läpi niin paljon henkistä pahaa vaan kolmen kuukauden juomattomuuden jälkeen?

Ei mitään hyvää.

Siksipä mä toivotan jokaiselle, joka tähän ylen leikkiin ryhtyy rutkasti onnea.

En suosittele 100 päivää kenellekkään, mutta nostan hattua rohkeille.

Huom.
 Mä en nyt edes yritä loukata kenenkään älykkyttää väittämällä, että tää on ainoa totuus. Mä en yritä sanoa, että kaikille käy samalla tavalla. Mä tiedän, että tässä konseptissa kannustetaan nimenomaan ryhtymään tähän yhdessä koska "ryhmässä raittius tiivistyy". Mä vaan haluan jakaa sen, mitä 100 päivää mulle antoi. Tai pikemminkin otti pois.

Mä en myöskään tiennyt mistä mä puhuin, kun kirjotin tätä.

(Syys-loka-)Marraskuu

Tästä blogista on kehkeytynyt tälläinen syvien mietintöjen ajatusketju ja aina välillä unohdan, että pointti oli se etten juo alkoholia. Vaikka mä saankin paljon kehuja siitä kuinka fiksu musta on tullu (mä haluisin huomauttaa, et mä oon oikeesti alunperinkin ihan ok nero), mä oon saanu myös paljon noottia siitä etten kerro mitä mulle kuuluu. Tästä syystä lupaan jatkossa summata kuun lopussa tai alussa edellisen kuun meiningit sanoin ja kuvin. Tähän siis nyt vähän syys-lokaa ja enemmän marraskuuta.

Mulle kuuluu tällä hetkellä oikeesti ihan mainiota.

Marraskuu meni jotenkin tosi nopeesti. Duunissa oli hullu kiire kokoajan kun huominen pikkujoulujuhla lähestyy. Mä myös tutustutin itteni alkoholittomien alkoholien salaiseen maailmaan ja mä tiedän kuinka mä oon aina ollu sillee: en tajuu miks kukaa ostaa alkoholitonta bissee pelkän maun vuoks, mutta tässä hetkessä mä haluun pyytää tätä järkkymätöntä mielipidettä anteeksi. Myönnän harvoin olevani väärässä, mutta tässä asiassa olin. 

Alkoholiton bisse rokkaa.

Mä myös kävin paljon teatterissa ja liian vähän salilla. Käytännössä en käyny salilla koko marraskuussa. Enkä lenkillä. Makasin sohvalla. Ja söin. Hups.

Sit näin kavereita ja ikävöin ihmisiä.

Ikävä on varmaan suurimmalle osalle tosi tuttua, mut mä ikävöin tosi harvoin. Jostain syystä marraskuu kuitenkin laukas mussa jotain ja pitkästä aikaa tunsin tätä inhottavaa, musertavaa tunnetta useampaakin asiaa kohtaan.

Mä kaipasin mun ensimmäistä kissaa, joka kuoli tammikuussa ja jota en ollu nähny moneen vuoteen. Se oli karvanen ja tyhmä mut tosi rakas. 

Kaipasin myös mun nykyisiä otuksia. Nanaa, Ramboa ja Ozzi Ozpornoa jotka on äidillä jota oli sitäkin ikävä (onneks se osaa sentään puhua puhelimessa). Neki on karvasia ja tyhmiä (okei Nana ja Ozzi on tosi fiksuja mut rambo onki mun idiootti). 

Kaipasin kesää. Sitä yhtä sosiaalisesti erittäin kiusallista naista joka muutti isolle kirkolle ja jätti mut tänne palelemaan (paskasanko) ja sit paria kesän aikana poimittua alkoholista jotka oisin voinu pitää muunakin ku kesäkaverina. Ne oli aika kovia tyyppejä.

Kaipasin mun vanhoja ystäviä. Niitä jotka unohdin kun muutin Savonlinnaan ja niitä jotka unohtu kun muutin Joensuuhun. 

Mutta kaikkein eniten niitä jotka jäi jälkeen kun lopetin juomisen. 

Ne on ihmisiä joiden kanssa kasvoin, mut mä osasin odottaa et nyt me ajaudutaan erilleen. Mä pelkäsin sitä ihan hirveesti. Se oli ainoo syy miks mä mietin et en ois lähteny tälle tielle. 

Mä sanoin tavallaan hyvästit jo kesällä ja hyväksyin asian itekseni: jos meidän tiet erkanee, ni sellasta sattuu elämässä. Ja sit just se tietenkin tapahtu.

Mut sit mä törmäsin yhteen näistä ihmisistä sattumalta muutama päivä sitten ja tajusin, etten tiedä onks tää sen arvosta.

Enkä tiedä vieläkään.

Loka-marraskuussa oli myös suuria iloja.

Ihminen, jonka mä oon tuntenu koko pienen elämäni meni kihloihin. Mä tiedän, kuinka pahasti se, että en usko rakkauteen on ristiriidassa sen kanssa, että häät on mun mielestä paras asia maailmassa mut siis häät isoimmat bileet mitkä ihminen koskaan järjestää. Ikinä. Bailukeisarina kysyny miten niistä ei vois olla pitämättä?

Sain myös vähän "fanipostia" jotka lämmitti mieltä ihan superhurjasti. Must on ihanaa (ja samalla ihan käsittämätöntä) et mun kirjotukset inspiroi ihmisiä ja saa näin paljon hyvää liikkeelle. Kiitos kaikille jotka ootte kaivanu mut facebookista ja anteeks jos en oo ehtiny vastaamaan. Lupaan parantaa tapani ja vastata kaikille! 

Ja sit voisin summaa miten menee noin niinku fyysisesti. 

Tosiaan, en oo mitenkään erityisesti muuttanu elämäntapoja muuten, kuin alkoholin suhteen. Käyn suunnilleen saman verran liikkumassa ja syön aikalailla samalla tavalla: säännöllisen epäsäännöllisesti.

Ensimmäiseen kuukauteen ei tapahtunut mitään. 

Kaikki sano et näytän jotenkin raikkaammalta. Mä vaan tunsin oloni väsyneeksi ja huonovointiseksi. Ainoa ero oli se, ettei yks (kaks) päivä(ä) viikonlopusta kulunu töhnässä.

Toisena kuuna alko sit tapahtumaan: mun naaman puhkes kukkaan.

Siis sitä finnien määrää. 

Jatkuvasti. 

Joka paikassa.

Se oli ihan käsittämätöntä. 

Mul ei oikeestaan koskaan oo mitään iho-ongelmia. Eka se nauratti mut sit se alko melkeen itkettämään. Nyt alkaa olemaan jo parempaan suuntaan mut AINA kun laitan meikkiä ne tulee takas.

Täs kolmannen kuun kohalla huomasin nyt sit oikeesti jotain fyysistäkin.

Reidet ja pohkeet on pienentyny.

Kaikki myös tuntuu pehmeämmältä.

Siis mullahan oikeesti on kaljavatsa. Tai vähintään oli. Sellanen kova ja pyöreä niiku vanhoilla miehillä. Siit ei saanu oikeen kiinni ees niiku jenkkakahvoista yleensä, se vaan oli siinä ja toimi huomattavan hyvin rumpuna. 

Nyt se antaa periks.

Nyt mä haluun huomauttaa kahdelle nuorelle miehelle jotka kutsuu mua kaljaposkeks, ettei samaa ilmiötä oo huomattavissa mun poskissa. Ne on edelleen ihan kovat.

Myös vaaka näyttää huomattavasti pienempää lukua.

Että sellainen fyysinen muutos menossa, kattellaan sit joulukinkun jälkeen uudestaan.

Tässä tätä nyt sit tälleen tiivistettynä. Koitan pystyä parempaan joulukuun lopussa ja oikeesti kans kertoa mitä oon tehny ja miksi!

Ja sit vastaan tosi kysyttyyn kysymykseen: saako muhun ottaa yhteyttä ja voiks mun elämää seurata jossain muualla?

Saa ja voi! 

Mulle voi pistää viestiä tulemaan Facebookiin: 

https://m.facebook.com/plopsi

Mä en ikävä kyllä hyväksy kaveriks jos ei oikeesti tunneta, mut pistä viestiä ni tutustutaan!

Voit myös laittaa sähköpostia osoitteeseen: kaksipistenolla@gmail.con 

Multa löytyy myös ask.fm jos haluut haukkuu mua anonyymisti: 

http://ask.fm/heidiplops/best

En oo viel vastaa mihinkään mut lupaan vastata jos joku vaivautuu kysymään.

Sit mun elämää voi seurata kahdessakin instagramissa:

heidiplops & kaksipistenolla 

Ja tottakai mä luen myös kaikki kommentit mitä saan tähän blogiin!

siinä noit nyt ois! Valitse itelles parhaiten sopiva ja tuu kertomaan mulle mitä kuuluu! 

Eroperheen kakara

Mä saan usein ja paljon palautetta siitä, miten rohkea ja itsevarma mä oon. Totta, mä heittäydyn helposti ja pelkäämättä uusiin tilanteisiin ja kannan itteni ylpeänä elämässä eteenpäin. Tästä on paljolti kiittäminen mun äitiä. Mun parhaat ystävät heittää tästä usein läppää jossa on todella paljon totuuden perää:

Mä oon vapaan kasvatuksen tuote.

Tää ei nyt tarkota sitä, että mä oisin elänyt ilman sääntöjä. Mä vaan sain tehdä itse omat valintani ja omat virheeni. Mua ei rankaistu kun mä mokasin, asiasta keskusteltiin. Mitä mä tein väärin, miksi ja mitä mä voisin tehä eri tavalla. Mä oon saanu oikeesti ison rangaistuksen vaan kerran elämässäni: mä ajauduin väärien ihmisten seuraan, mokasin liian pahasti ja jouduin muuttamaan Savonlinnaan. 

Se oli kuitenkin paras päätös mitä mun vanhemmat on koskaan tehny. 

Mä muutin uudelle paikkakunnalle tajuamatta, miten paljon mä vihasin sitä ihmistä jona sinne lähin ja miten paljon se muuttais mua. 

Ja mä oon tavannu suurimman osan mulle kaikkein rakkaimmista ihmisistä sen muuton ansiosta. 

Vaikka mun "vapaa kasvatus" vaati sen yhden ison mokan ja yhden ison rangaistuksen se on muovannut musta sen ihmisen mikä oon tänä päivänä. Mä oon periny mun äidiltä paljon hyvää: lähimmäisen rakkauden, kyvyn nähdä kaikissa ja kaikessa hyvää ja uskon siihen, että kun vaan heittäytyy ja antaa mennä maailma kyllä pitää sut pystyssä. Kyvyn elää hetkessä ja olla murehtimatta tulevaisuutta liikaa, se tulee sieltä kyllä omalla ajallaan. Mun äiti on selviytyjä joka ei anna paskimmankaan tilanteen horjuttaa itteään. Se on hienoin esimerkki mitä ihminen voi pyytää.

Ja oli mulla kuriakin vaikka se tulikin suurimmaksi osaksi mun isän puolelta. Mun vanhemmat eros kun mä olin ihan vauva vielä. Mä en tunne normaalia perhemallia. Mulle normaali perhe on sellanen missä veli asuu isän kanssa ja mä asun äidin kanssa. Tää ei oo mikään voieiraukkaparkaa niinku moni luulee. Miten mä osaisin kaivata mitään mitä mulla ei oo koskaan ollu? Mä elin tosi onnellisen lapsuuden kahdessa kodissa. 

Me kasvettiin mun veljen kanssa todella erilaisissa olosuhteissa ja siksi, vaikka me ilmeisesti näytetään melko paljon toisiltamme me ollaan luonteeltamme täysin toistemme vastakohtia. Mulla meni pitkään tajuta miksi mun isä ja veli on sellaisia kun ne on. Mistä niiden elämänarvot tulee, koska mä elin arkea niin eri tavalla. 

Mä tajusin vasta muutama vuosi sitten miten siisti tyyppi mun isä on.

Meil oli välillä tosi vaikeeta kun mä heiluin aikuisuuden kynnyksellä, mut nyt mä en vois pyytää parempaa isätytärsuhdetta. Mä oon periny mun isältä ne luonteenpiirteet joiden ansiosta jaksan yrittää kerta toisensa jälkeen uudestaan vaikka tuntuu etten osaa tai pysty: kurinalaisuuden, järjestelmällisyyden, ahkeruuden ja huumorintajun. Jokainen joka sanoo, että mulla on sairaan hyvät jutut, käykää kiitämässä iskää. Mulla meni liian pitkän tajuta kenen geeneistä mä sen sain. 

Miten kaks niin erilaista ihmistä koskaan kohtaa toisensa? Miten elämä ajo ne  yhteen? Siihen mä en osaa vastata, mutta ne kasvatti mut hyvin ja oikein, molemmat omalla tavallaan. Mä sanon sitä tosi harvoin, mut mun vanhemmat on ihan hullun hienoja ihmisiä ja mä rakastan niitä ihan hirveesti. Ne on molemmat uhrannu mun ja mun veljen eteen tosi paljon ja se on jotain, mitä mä en ikinä voi korvata. 

Äiti ja isä:
Kiitos siitä, että mulla on arvot kohillaan.