(Syys-loka-)Marraskuu

Tästä blogista on kehkeytynyt tälläinen syvien mietintöjen ajatusketju ja aina välillä unohdan, että pointti oli se etten juo alkoholia. Vaikka mä saankin paljon kehuja siitä kuinka fiksu musta on tullu (mä haluisin huomauttaa, et mä oon oikeesti alunperinkin ihan ok nero), mä oon saanu myös paljon noottia siitä etten kerro mitä mulle kuuluu. Tästä syystä lupaan jatkossa summata kuun lopussa tai alussa edellisen kuun meiningit sanoin ja kuvin. Tähän siis nyt vähän syys-lokaa ja enemmän marraskuuta.

Mulle kuuluu tällä hetkellä oikeesti ihan mainiota.

Marraskuu meni jotenkin tosi nopeesti. Duunissa oli hullu kiire kokoajan kun huominen pikkujoulujuhla lähestyy. Mä myös tutustutin itteni alkoholittomien alkoholien salaiseen maailmaan ja mä tiedän kuinka mä oon aina ollu sillee: en tajuu miks kukaa ostaa alkoholitonta bissee pelkän maun vuoks, mutta tässä hetkessä mä haluun pyytää tätä järkkymätöntä mielipidettä anteeksi. Myönnän harvoin olevani väärässä, mutta tässä asiassa olin. 

Alkoholiton bisse rokkaa.

Mä myös kävin paljon teatterissa ja liian vähän salilla. Käytännössä en käyny salilla koko marraskuussa. Enkä lenkillä. Makasin sohvalla. Ja söin. Hups.

Sit näin kavereita ja ikävöin ihmisiä.

Ikävä on varmaan suurimmalle osalle tosi tuttua, mut mä ikävöin tosi harvoin. Jostain syystä marraskuu kuitenkin laukas mussa jotain ja pitkästä aikaa tunsin tätä inhottavaa, musertavaa tunnetta useampaakin asiaa kohtaan.

Mä kaipasin mun ensimmäistä kissaa, joka kuoli tammikuussa ja jota en ollu nähny moneen vuoteen. Se oli karvanen ja tyhmä mut tosi rakas. 

Kaipasin myös mun nykyisiä otuksia. Nanaa, Ramboa ja Ozzi Ozpornoa jotka on äidillä jota oli sitäkin ikävä (onneks se osaa sentään puhua puhelimessa). Neki on karvasia ja tyhmiä (okei Nana ja Ozzi on tosi fiksuja mut rambo onki mun idiootti). 

Kaipasin kesää. Sitä yhtä sosiaalisesti erittäin kiusallista naista joka muutti isolle kirkolle ja jätti mut tänne palelemaan (paskasanko) ja sit paria kesän aikana poimittua alkoholista jotka oisin voinu pitää muunakin ku kesäkaverina. Ne oli aika kovia tyyppejä.

Kaipasin mun vanhoja ystäviä. Niitä jotka unohdin kun muutin Savonlinnaan ja niitä jotka unohtu kun muutin Joensuuhun. 

Mutta kaikkein eniten niitä jotka jäi jälkeen kun lopetin juomisen. 

Ne on ihmisiä joiden kanssa kasvoin, mut mä osasin odottaa et nyt me ajaudutaan erilleen. Mä pelkäsin sitä ihan hirveesti. Se oli ainoo syy miks mä mietin et en ois lähteny tälle tielle. 

Mä sanoin tavallaan hyvästit jo kesällä ja hyväksyin asian itekseni: jos meidän tiet erkanee, ni sellasta sattuu elämässä. Ja sit just se tietenkin tapahtu.

Mut sit mä törmäsin yhteen näistä ihmisistä sattumalta muutama päivä sitten ja tajusin, etten tiedä onks tää sen arvosta.

Enkä tiedä vieläkään.

Loka-marraskuussa oli myös suuria iloja.

Ihminen, jonka mä oon tuntenu koko pienen elämäni meni kihloihin. Mä tiedän, kuinka pahasti se, että en usko rakkauteen on ristiriidassa sen kanssa, että häät on mun mielestä paras asia maailmassa mut siis häät isoimmat bileet mitkä ihminen koskaan järjestää. Ikinä. Bailukeisarina kysyny miten niistä ei vois olla pitämättä?

Sain myös vähän "fanipostia" jotka lämmitti mieltä ihan superhurjasti. Must on ihanaa (ja samalla ihan käsittämätöntä) et mun kirjotukset inspiroi ihmisiä ja saa näin paljon hyvää liikkeelle. Kiitos kaikille jotka ootte kaivanu mut facebookista ja anteeks jos en oo ehtiny vastaamaan. Lupaan parantaa tapani ja vastata kaikille! 

Ja sit voisin summaa miten menee noin niinku fyysisesti. 

Tosiaan, en oo mitenkään erityisesti muuttanu elämäntapoja muuten, kuin alkoholin suhteen. Käyn suunnilleen saman verran liikkumassa ja syön aikalailla samalla tavalla: säännöllisen epäsäännöllisesti.

Ensimmäiseen kuukauteen ei tapahtunut mitään. 

Kaikki sano et näytän jotenkin raikkaammalta. Mä vaan tunsin oloni väsyneeksi ja huonovointiseksi. Ainoa ero oli se, ettei yks (kaks) päivä(ä) viikonlopusta kulunu töhnässä.

Toisena kuuna alko sit tapahtumaan: mun naaman puhkes kukkaan.

Siis sitä finnien määrää. 

Jatkuvasti. 

Joka paikassa.

Se oli ihan käsittämätöntä. 

Mul ei oikeestaan koskaan oo mitään iho-ongelmia. Eka se nauratti mut sit se alko melkeen itkettämään. Nyt alkaa olemaan jo parempaan suuntaan mut AINA kun laitan meikkiä ne tulee takas.

Täs kolmannen kuun kohalla huomasin nyt sit oikeesti jotain fyysistäkin.

Reidet ja pohkeet on pienentyny.

Kaikki myös tuntuu pehmeämmältä.

Siis mullahan oikeesti on kaljavatsa. Tai vähintään oli. Sellanen kova ja pyöreä niiku vanhoilla miehillä. Siit ei saanu oikeen kiinni ees niiku jenkkakahvoista yleensä, se vaan oli siinä ja toimi huomattavan hyvin rumpuna. 

Nyt se antaa periks.

Nyt mä haluun huomauttaa kahdelle nuorelle miehelle jotka kutsuu mua kaljaposkeks, ettei samaa ilmiötä oo huomattavissa mun poskissa. Ne on edelleen ihan kovat.

Myös vaaka näyttää huomattavasti pienempää lukua.

Että sellainen fyysinen muutos menossa, kattellaan sit joulukinkun jälkeen uudestaan.

Tässä tätä nyt sit tälleen tiivistettynä. Koitan pystyä parempaan joulukuun lopussa ja oikeesti kans kertoa mitä oon tehny ja miksi!

Ja sit vastaan tosi kysyttyyn kysymykseen: saako muhun ottaa yhteyttä ja voiks mun elämää seurata jossain muualla?

Saa ja voi! 

Mulle voi pistää viestiä tulemaan Facebookiin: 

https://m.facebook.com/plopsi

Mä en ikävä kyllä hyväksy kaveriks jos ei oikeesti tunneta, mut pistä viestiä ni tutustutaan!

Voit myös laittaa sähköpostia osoitteeseen: kaksipistenolla@gmail.con 

Multa löytyy myös ask.fm jos haluut haukkuu mua anonyymisti: 

http://ask.fm/heidiplops/best

En oo viel vastaa mihinkään mut lupaan vastata jos joku vaivautuu kysymään.

Sit mun elämää voi seurata kahdessakin instagramissa:

heidiplops & kaksipistenolla 

Ja tottakai mä luen myös kaikki kommentit mitä saan tähän blogiin!

siinä noit nyt ois! Valitse itelles parhaiten sopiva ja tuu kertomaan mulle mitä kuuluu! 

Rutiininomaista arkea ja ihania viikonloppuja

Mä huomaan kirjottavani vaan viikonloppujen jälkeen, mut siihen on ihan selkee syy:

Mun päivät kulkee aika samaa rataa arkisin.

Meen maanantaista perjantaihin aamulla töihin ja pääsen vast myöhään iltapäivällä. Illalla ei sit oikeestaan jaksakkaan tehä muuta kun syödä ja olla mut tarviiks elämässä oikeesti muuta tehdäkkään jos ei muuta jaksa. Otan elämyksiä irti sit vaikka viikonloppuna. Tai viimeestään ensvuonna. Mut tänä viikonloppuna mä kyl tein ihania asioita.

Perjantaina mä vaalensin farkkua kloriitilla. Niist tuli aika hienoja vaik olinkin ihan liian laiska lukemaan yhtään mitään ohjeita veden ja kloriitin suhteista tai värjäystekniikoista. Mä muutenkin teen asiat aika silleen "no kokeilemallahan se selvii"-tyyliin et tää ei todennäköisesti yllättäny ketään mua henkilökohtaisesti tuntevaa ihmistä. Kokeilin myös erilaisia kuminauhaväkerryksiä (Kokeilu on tässäkin kohtaa erittäin hyvä sanavalinta koska enhän mä jaksanu tähänkään mitään ohjeita tsekata, maalaisjärjellä ihmiset) ja niistä tuli tosi upeita. DIY for life.

Lauantaiaamuna iskä nappas mut sairaan aikasin kyytiin talkoilemaan sen uudelle mökille. Pääsin sinne käymään sillon ekaa kertaa ja se oli kyl aika upee mesta. Se ostettiin kaikkine roinine päivineen ni mä (Lautojen kantelun jälkeen. Kukaan ei oo koskaan kertonu kuinka perkeleesti laudat painaa..) pengoin vähän nurkkia ja löysin maailman ihanimman keinutuolin. Se on sairaan levee ja matala ja jotenki spesiaali. Jos mä oisin kaluste, mä oisin se tuoli. Adoptoin sen heti omaks ja ilmotin kunnostavani sen. Muutaman naulan ehinki jo siinä ennen lähtöä vetästä irti. Siitä tulee maailman ihanin kaluste.

Sunnuntaina mä nukuin pitkään (Koska laudat) ja lähin sit hoitelemaan vähän pakollisia asioita. Illansuussa suuntasin asekeleeni kohti rakkaan ystäväni Aliisan uutta kotia. Koska kyseinen ystäväni täytti ruhtinaalliset 22-vuotta söin vähän brunssinjämiä (Terkkuja vaan kaikille darrasankareille jotka oli pyöriny siel koko päivän, antaisin puol valtakuntaa yhdestä oluesta) ja sitten suuntasimme kulkumme kohti Kruunuvuoren rantaa öljysäiliöitä 468 katsomaan performanssia Tulva. Jätän puhumatta tästä sen enempää, koska kyseessä oli vihoviimeinen esitys ja miksi arvostelemaan mitään mitä ette kuitenkaan enää voisi nähdä ja muodostaa omaa mielipidettä. Sanottakoon sen verran, että esitys oli esteettisesti upea ja vaikuttava kyseisessä tilassa. Parempaa paikkaa he eivät olisi voineet viimeisille esityksille löytää. Sisällöllisesti se tarvitsisi niin syvää ja kerroksittaista analyysiä, etten sinne asti jaksa mennä.

Vaikka on ihana nähdä ystäviä, tulee siitä hieman haikea olo. Monilla puhaltaa uudet teatterituulet harrasteliteattereiden ja koulun merkeissä ja joudun muistuttamaan itselleni, ja välillä myös muille, että tein kesällä tietoisen valinnan:

En edes hakenut.

            Päätin, että on aika keskittyä itseeni ja siihen mitä mä haluan. 

Tätä on ollut todella vaikea myöntää, mutta vuosi Joensuussa ajoi mut aika loppuun. Tiedän, että tein paljon duunia pyytämättä ja tiedän, että tein itse valinna olla jakamatta sitä duunimäärää muille. Tiedän, että muhun on helppo tukeutua koska mä oon tarpeeksi vahva kantamaan myös muiden huolet ja tiedän, että kannan välillä vähän liikaa.

Mä en kuitenkaan kadu mitään.

En yhtäkään hetkeä jonka mä vietin siellä, en yhtäkään ihmistä kenet mä tapasin enkä yhtäkään tekoa jonka tein. En yhtäkään ilon tai surun uutista. En yhtäkään mokaa. Mä en kadu, että otin vastuuta ja autoin jaksamaan, autoin tsemppaamaan sillonkun muilla ei välttämättä ollut enää kykyä siihen.

     Mut mä oon väsynyt. Ihan tosi väsynyt. 

Ja mä tarviin nyt aikaa olla vähän itsekäs.

Ja mä oon onnellinen, että tein kesällä tän valinnan.

Kohti parempaa huomista

Mulla on ollut ihan hirveesti aikaa ajatella viimeaikoina. Yks syy on se, et en viiti lähtee viel viikonloppuna ulos, koska baarittakin tekee hirveesti mieli joten mulla on viikonloput aika vapaata meininkiä himassa. Toinen on se, että mulla on 1,5 tunnin duunimatka bussilla joten sielki tulee pohdittua aika reilusti asioita. Mulla oli myös pakotettu älypuhelinlakko, joten mulla oli aikaa kattoo ympärilleni pari viikkoa ja mä huomasin jotain minkä olin unohtanu:

Mä oon ympäröity ihmisillä. Kaiken kokosilla, näkösillä ja maalaisilla. Surullisen moni tuijottaa nykysin puhelimiaan joka paikassa mutta ne harvat jotka ei teki samaa kun mä, tarkkaili ja katseli. Havaitsi maailmaa. Ja jos meidän katseet kohtasivat hymyili ja oikeesti, ykskin hymy, keltä tahansa, millon tahansa, voi pelastaa päivän ja sitä ajattelee lämmöllä iltaan asti. 

Lehdistä saa lukea nykypäivänä pienistä arjen teoista. Työntekijä puolustaa puolustuskyvytöntä kassan jonossa, joku laittaa rahaa toisen tuulilasiin kirjekuoressa ja yks auttoi vanhusta pikaruokaravintolassa. Hienoja juttuja, nostan toimijoille, heikommanpuolustajille, hattua, mutta nää on asioita miden ei pitäis ees ylittää uutiskynnystä. Näiden pitäis olla itsestäänselvyyksiä. Niistä ei pitäis joutua uutisoimaan.

Se, että ne päätyy uutisiin kertoo siitä, että lähimmäisenrakkaus, tuntemattoman auttaminen tai edes puhuminen tuntemattoman kanssa on melkeen tabuja. Kenen tahansa pitäis pystyä siihen. Avaamaan suu. Ojentamaan auttava käsi. Kysymään onko kaikki hyvin. Mä tiedän, että suomalaiset on muka kansaa jotka viihtyy yksin mut se on puhdasta paskaa. Ei kukaan halua olla yksin. Ei kokoajan. Maailmassa on ihan liikaa pahuutta päällä ilman, että me pahennetaan sitä sivuuttamalla pienet teot, unohtamalla kohteliaisuudet ja välittäminen. Mä oon kyllästynyt olemaan itsekäs.

              On aika ryhtyä sanoista tekoihin.

Tästä lähtien mä henkilökohtaisesti pyrin olemaan tuijottamatta mun puhelinta ja keskityn maailmaan ja elämiseen. Tästä lähtien mä pyrin puhumaan ihmisille mun ympärillä. Kuulemaan. Kokemaan. Tutustumaan. Mä pyrin auttamaan. Koska mulla on kaikki hyvin, miksen mä vois käyttää aikaani varmistamalla, että muillakin on.

Mulla on jo ideoita, mitä mä aion tehdä. Ja nyt mä haastan kaikki muutkin miettimään samaa. Mitä sä voit tehdä? Ainakin varmasti jakaa sen yhden hymyn päivässä.