keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Vapaus unelmoida

Kun mä olin pieni, mä halusin olla kaikkea.

Mä muistan kuinka mä haaveilin ihan tavallisista pienten tyttöjen asioista: mä halusin olla prinsessa, balleriina ja eläinlääkäri. Mutta mä halusin myös olla vähän pienille tytöille epänormaalimpia asioita: astronautti, ninja ja ensimmäinen naispresidentti.

Myöhemmin mä unelmoin et musta tulis kampaaja. Mä halusin pitkään perustaa oman kauneushoitolan ja mulla on vieläkin ala-asteella tehtyjä piirustuksia Heidin Kauneussalongista jossa taviksillakin on mahdollisuus saada julkkisten kohtelua, täysivaltainen koko päivän kestävä hoitopaketti joka sisältää hiukset, meikin ja vaatteet maksaa 5€.

Yläasteen alkaessa mä aloin jahtaamaan hieman realistisempia unelmia ja uskoin vahvasti, että musta tulee ammattiurheilija. Kuten me ollaan jo todettu, kohtalo puuttu peliin ja särki sen toiveen.

Yläasteen loputtua mä tiesin miten mä voin olla tätä kaikkea. Mä rupeen näyttelemään. Lavalla mä voin olla mitä tahansa mä oon koskaan toivonu ja sitä kohti mä oon menny siitä asti.

Ja se unelma elää edelleen.
Mut tällä hetkellä se on just sitä, unelma.

Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyönlinjalle otetaan vuosittain
1% hakijoista.
99% varmuudella mä en koskaan tule olemaan yksi niistä ja mä ymmärrän sen.

Nyt, ihan viime vuosien aikana mun unelmaa näyttelemisestä on alkanut sivuttamaan haave ohjaamisesta. 

Heti seuraavana listallani olevaan Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalle otetaan vuosittain hieman yli 3% hakijoista. Todennäköisyydet hieman paremmat, muttei vielä ihan vakuuta realistisuudellaan mun isää.

Siksi nyt käynnissä olevassa kevään yhteishaussa mä olen lähtenyt tavoittelemaan myös muita unelmia.

17.3. hakupapereissa tulee olemaan ainakin korkeakouluja joiden avulla pääsisin opiskelemaan elokuvaohjaajaksi, kulttuurituottajaksi ja sisustussuunnittelijaksi.

Enkä mä edes tiedä suurinta osaa aloista joita suomalaisissa korkeakouluissa voi opiskella.
Vielä hetki sitten koko maailma oli mulle avoin.

Ja vasta viime viikonloppuna mä sanoin mun serkulle, et mä haluun vaan päästä takas opiskelemaan.
Ihan mitä tahansa.

Kunhan mä saisin vähän levitellä siipiäni jollain alalla.

Mutta tänä aamuna sain iskun naamaan:
Hallitus on eilen äänin 95-91 äänestänyt opintotukilain muutoksen puolesta.
Tämän lakiesityksen mukaan opiskelijalle ei ole vastaisuudessa oikeutta opintotukeen usean samantasoisen korkeakoulututkinnon suorittamiseksi. Muutoksella halutaan nopeuttaa opiskelijoiden siirtymistä työmarkkinoille ja vähentää valtion menoja.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Jos pääsen opiskelemaan vaihtoehtoihin 3-5, mä voin oikeestaan heittää hyvästit haaveilleni opiskella Teatterikorkeakoulussa koska valtio ei aio tukea mun opiskelua.
Rahallinen avustus myönnettäisiin enää ensimmäisiin korkeakouluopintoihin.

Suomeksi:

Suomen valtio antaa mulle luvan enää yhteen unelmaan.
Yhteen lopulliseen valintaan siitä, mitä mä haluan elämältäni.

Mietitäämpä tätä nyt ihan realistisesti.

Kun suomalainen valmistuu normaalissa tahdissa lukiosta on hän n. 19-vuotias.

Mitä mä ja mun kaverit tehtiin 19-vuotiaana?

Äärimmäisen huonoja valintoja.

Ajatuskin siitä, et joku meistä olisi siinä iässä heittänyt ilmoille realistisen tulevaisuudensuunnitelman on naurettava.

Moni mun kavereista pääsi opiskelemaan suoraan lukiosta.

Yhdelläkään näistä ei ole aikaa tehdä tarpeeksi töitä rahoittaakseen opintonsa.
Jokainen heistä nostaa opintotukea.

Ja monen heidän suusta olen nyt, kun koulut on käyty melkein loppuun, kuullut lauseen:

"Tää ala ei ollut sitä mitä mä odotin"

He käyvät koulunsa loppuun ja etsivät itselleen uuden alan.
Koska juuri lukiosta päässyt ei voi tietää mitä elämältään haluaa.

Tämän lain puolesta äänesti 95 hallituksen jäsentä.

Kuinka moni näistä hallituksen jäsenistä tiesi varmasti mitä he halusivat tehdä loppuelämänsä kun he hakivat ensimmäistä kertaa opiskelemaan?

Ei ainakaan Tarja Filatov joka opiskeli Tampereen yliopistossa tiedoitusoppia, muttei tehnyt koskaan graduaan loppuun.
Ei Merja Kuusisto joka Kauppateknikon opintojen jälkeen opiskeli itsensä sairaanhoitajaksi. 
Eikä Pauliina Viitamies joka on valmistunut vuonna 2000 filosofian maisteriksi, mutta opettanut samasta vuodesta eteenpäin filosofian sijaan historiaa kouluissa.  
Ei Erkki Tuomioja joka on opiskellut valtiotieteiden kanditaatin ja tohtorin tutkintojen välissä ekonomiksi.  
Eikä edes mun oman kylän poika Alexander Stubb joka on opiskellut kaikennäköistä pitkin poikin maapalloa aina yhteiskuntaopista taiteeseen.

Enkä usko, että yksikään jaa äänen antanu sanoi lapsena haaveilevansa paikasta hallituksessa.


    Nyt mä vetoan meidän päättäjiin:

Kuunnelkaa nuoria. 
Kuunnelkaa meidän ääntä.
Me ollaan keskeneräisiä.

Meillä on halu opiskella. 
Meillä on halu oppia. 
Ja meillä on unelmia. 

Mulla on unelma. 
Se ei ehkä ole kaikkein 
realistisin unelma,
mutta mä pyydän: 
älkää murskatko sitä.

Äänestäkää perjantaina muutosta vastaan.


Te annoitte mulle jo vapauden valita, antakaa mulle myös vapaus unelmoida.