#100paivaa

Yle lanseeraa tammikuun ensimmäisenä paljon mainostetun tv-sarjan 100 päivää ilman viinaa, jossa kuuluttaja ja radiopersoona Maria Junger, laulaja ja lauluntekijä Samae Koskinen, toimittaja Arto Nyberg sekä Matti "tarviiko mun oikeesti kertoa kuka" Nykänen ovat konseptin nimen mukaisesta 100 päivää ilman viinaa. Ohjelmaa ollaan mainostettu oikeen urakalla sosiaalisessa mediassa (lähinnä se nousee puheenaiheeksi koska Nykänen on mukana) ja aihe on herättänyt keskustelua joka tietenkin on aina ihan ok. Samaan aikaan haastetaan suomalaisia olemaan päivä, viikko tai vaikka se kokonaiset 100 päivää juomatta rekisteröitymällä sivuille (ja ilmeisesti tästä on myös matkapuhelinsovellus, mutta tiukan etsinnän jälkeen en ole sitä vieläkään löytänyt).

Ihan kiva ajatus Yle.

Mutta tietääkö kukaan tuotannon puolella mitä 100 päivää todella tekee ihmiselle joka ei ole alkoholisti, mutta kieltää itseltään alkohlin muutenvaan? Ihmiselle joka on tottunut alkoholin viihdekäyttöön niin ruokapöydässä yhden viinilasillisen verran kuin baarissa useamman tuopillisen kanssa? Ihmiselle, tavalliselle nuorelle joka elää kohtalaisen tavallista, suomalaista juomakulttuuria?

Todennäköisesti ei.

Mutta mä tiedän. 

Mä saavutin mun 100 päivää suunnilleen kuukaus sitten ja se oli yks mun elämän hirveimmistä kokemuksista. Mä kävin läpi niin hirveetä henkistä helvettiä etten oo ollu sellasessa tunteiden pyörremyrskyssä koskaan ennen. Ilman tätä blogia ja kirjottamista mä oisin todennäköisesti ratkennu jo. Mä puran tänne paljon sellasta, mitä mä en koskaan julkaise. Joko ne on liian synkkiä, huonosti kirjoitettuja tai vaan niin yksinkertasta ajatuksenjuoksua ettei niistä saa kukaan mitään selvää.

Mutta muutama päivä 100 päivän jälkeen mä kirjotin jotain minkä julkasemista oon miettiny jo pitkään.

Joku saatto lukeakin tän. Se oli esillä n. 30min klo 1:40-2:10 jonka jälkeen otin sen pois. Syy miksi poistin tekstin näkyvistä oli yksinkertaisesti sen henkilökohtaisuus. Se antaa musta liian haavoittuvaisen kuvan. Mä pidän siitä, et ihmiset näkee mut rohkeena ja vahvana. Mutta Ylen ohjelman lanseeraamisen valossa mä luulen, että on aika kertoa mitä 100 päivää mulle teki:

 Valoa Kohti

Loppusyksy oli jostain syystä tosi raskas. Mua väsytti tosi paljon, mä en pystyny keskittymään mihinkään enkä tuottamaan mitään järkevää. Mä en oo kahteen viikkoon ees yrittäny luoda yhtäkään vaatetta. Mä en oo käyny salilla enkä lenkillä. Mä en oo tavannu oikeestaan ketään. 

Seuraava voi tulla kohtalaisen järkytyksenä joillekkin:

Mun on pakko myöntää, että mä oon aika huonossa jamassa tällä hetkellä. 

Mä en ois koskaan kuvitellu, kuinka vaikeeta mun on olla juomatta.
Ja mä myös tiedän, miksi: 

Mä en oikeesti osaa käsitellä mun tunteita ilman. 

Oon koko mun aikuisiän tarttunu pulloon aina, kun mikä tahansa muu tunne kuin ilo yrittää puskee läpi. Se on ihan sama onks se suru, ahdistus, pelko, ihastuminen, AINA, poikkeuksetta, mä oon upottanu mun tunteet lasin pohjalle. Ja nyt kun mä en enää voi, mua pelottaa. Ja sekin on tunne. 

Must tuntuu et mä halkeen kaikista näistä fiiliksistä mitä mul on. 

Mä oon surullinen, koska mun ystävät ei osaa enää soittaa mulle ku mua ei voi pyytää kaljalle.
Mä oon vihanen, koska asiat ei tunnu järjestyvän niinku mä haluisin.
Mä oon kauhuissani, koska mä päätin kirjottaa mun tunteista ja näin paljastaa maailmalle et mulla oikeesti on niitä. 

Mä oon ahdistunu, koska jokainen virhe minkä oon mun elämässä tehny tulvii mun mieleen enkä pysty enää sulkemaan niitä pois. Mä en pysty enää juosta baariin ihmisten keskelle ja unohtaa et mäkin epäonnistun välillä. 

Ja musta tuntuu, etten mä pysty kasaamaan palasia enää paikalleen. Musta tuntuu, että palaset tippuu mun kädestä enkä oo tarpeeks vahva enää nostamaan niitä ylös ja pistämään paikalleen. 

Ja silti mä pystyn. Koska alkoholia tai ei alkoholia, mikään ei oo muuttunut. 

Ja nimenomaan tätähän mä halusin. 

Tää on just se mihin mä tällä koko jutulla pyrin. Tää on just se, miten mä löydän itteni uudestaan. 

Ja mä luulen, et nimenomaan tätä mä tarviin. 

Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, mun on pakko käydä pohjalla, et mä voin nousta jälleen. 

Parempana ja uudempana. 

Ja siks kaikki nää negatiiviset tunteet jää kohta ilon varjoon. Koska vaikka tällä nimenomaisella hetkellä kun mä kirjotan tätä, mä itken kunnolla ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, mä tiedän, että huomen aamulla mä herään ja mun nousu voi alkaa. 

Koska mä oon vihdoin antanu itelleni luvan olla viallinen. 

Ja mä oon antanu itelleni luvan tuntea. 

Ja niin toivoa täynnä kun toi teksti onkin, tällä hetkellä, 120 päivän kohdalla, mä edelleen koitan kasata niitä paloja yhteen.

Matti Nykänen sanoi haastattelussa tohon 100 päivää ilman viinaa - ohjelmaan liittyen, että elämä alkoholin kanssa on ollut todella yksinäistä. Luulen, että 100 päivää ilman viinaa on Matille hyvää aikaa olla raitis kameramiesten ympäröimänä suorittamassa tehtäviä rahaa hyväntekeväisyyteen keräten, mutta henkilökohtaisesti mä en oo koskaan ollut niin yksin, kun sillä hetkellä kun alettiin lähestymään 100 päivää.

Mä en koskaan elämässä oo tuntenu itteäni yhtä haavoittuvaiseksi kun siinä hetkessä missä tajusin, ettei ihmiset nää mua enää samana ihmisenä.

Ihmisten silmissä mä en oo enää Heidi.

Tutuille ja tuntemattomille mä oon se tyttö, joka lopetti alkoholin käyttämisen ja kirjoittaa siitä blogia. 

Ja sitähän mä olen.
Mutta mä oon sitä tosi yksin.

Mun ympärillä on edelleen ne ihmiset jotka merkkaa eniten, se mun biologinen perhe ja se toinen jonka oon ite luonut. Ne on ne jotka seisois mun takana silläkin hetkellä kun mä päättäisin ottaa Voldemortin tavoin velhomaailman pakkohallintaan. Mut sen sisimmän kehän ympärillä ollut piiri ystäviä ja tuttuja on kadonnut kokonaan.

Ja se on hirveintä mitä tää alkoholittomuus on tuonut.

Se, ettei mun puhelin enää soi perjantai-iltaisin.
Se, ettei mua kutsuta enää minnekkään.
Se, ettei kukaan haluu mua mukaan baariin.

Jos mä olisin lopettanu tän yrityksen 100 päivän kohdalla ja ratkennu ryyppäämään, mä en ois todennäköisesti enää laskenu pulloa kädestä, niin paha mulla oli olla. 

Mitä tää kertoo suomalaisesta alkoholikulttuurista, että joudutaan lanseeraamaan tv-ohjelma ja sovellus, jotta saadaan ihmiset pysymään erossa viinasta?

Mitä tää kertoo suomalaisesta alkoholikulttuurista, että mä jouduin käymään läpi niin paljon henkistä pahaa vaan kolmen kuukauden juomattomuuden jälkeen?

Ei mitään hyvää.

Siksipä mä toivotan jokaiselle, joka tähän ylen leikkiin ryhtyy rutkasti onnea.

En suosittele 100 päivää kenellekkään, mutta nostan hattua rohkeille.

Huom.
 Mä en nyt edes yritä loukata kenenkään älykkyttää väittämällä, että tää on ainoa totuus. Mä en yritä sanoa, että kaikille käy samalla tavalla. Mä tiedän, että tässä konseptissa kannustetaan nimenomaan ryhtymään tähän yhdessä koska "ryhmässä raittius tiivistyy". Mä vaan haluan jakaa sen, mitä 100 päivää mulle antoi. Tai pikemminkin otti pois.

Mä en myöskään tiennyt mistä mä puhuin, kun kirjotin tätä.