Rosa tuli hiihtolomalta Niittylahteen. Kerroin Rosalle mun suunnitelmista ja se nauro. Loukkaannuin vähän, mut Rosa selitti, et se nauraa koska sen äiti oli löytäny meille täydellisen kesäduunin. Naurettavan tilanteesta teki se, että mä kerron sille mun suunnitelmista just nyt, kun sen työntantajan tunnetuimpiin maamerkkeihin kuului jo tähän mennessä Batteryksi muuttunut jättimäinen KOFF-tölkki valtatien varressa.
Mulla ei ollu mitään hajua mikä Park Ranger on eikä Rosakaan osannu sitä sen enempää selittää. Avattiin se ilmotus ja saatiin vähän infoa aiheesta. Sinebrychoff palkkaa kolmatta vuotta putkeen kaksi toisilleen entuudestaan tuttua ihmistä viettämään kesän "Helsingin suurimmassa ja vihreimmässä avokonttorissa", Sinebrychoffin puistossa. Työn kuvaan kuului puiston siisteyden edistäminen ja käyttäjien viihtyvyyden lisääminen. Ei kertonut vielä kovinkaan paljoa, joten pistettiin Google laulamaan. Sinebrychoff Park Rangersien facebooksivut avasivat aihetta jo paljon. Somesisällön tuottamista, tapahtumien järjestämistä, pelien lainaamista ja puiston siivoamista. Mikäpä jottei. Ainoa ongelma oli, että hakemuksen videoineen pitäisi olla perillä viikossa ja mun tietokone oli hajonnut muutama päivä aikaisemmin, mikä tarkoitti sitä, ettei meillä ollut videoneditointi mahdollisuutta Niittylahdessa. Pikku vikoja, ei anneta sen lannistaa.
Näyttelijänalut tekee homman kunnolla loppuun asti ja vähän yli. Yksi päivä käsikirjottamista, kaksi päivää kuvaamista. Viikonlopuksi juna Helsinkiin ja iskän MacBook auki. Yksi päivä editointia. Tuloksena tämä:
Sähköpostilla hakemus menemään. Homma hoidettu, hetkeksi takasin koulunpenkille ja sit matka takasin Espooseen ylioppilaskirjotuksiin.
Huojentuneena mä poistun kirjotuksista. Meni syteen tai saveen, ne on nyt vihdoin ohi. Enää ei oo paluuta. Viimeset mahdollisuudet on menny. Avaan mun puhelimen. Kaksi puhelua tullut. Yksi Rosalta ja yksi tuntemattomasta numerosta. Rosa ensin.
"Me saatiin kutsu haastetteluun!"
Mitä? Voi ei, tottakai ne soittaa just sillon kun mä en voi vastata. Me oltiin tarkotuksella laitettu kaikki mun tiedot ekaks, Rosa kun häkeltyessään on sosiaalisesti todella kiusallinen.
"Mitä sä sanoit niille?"
"Et sä soitat niille takas ja sovitaan haastattelupäivä"
That's my girl. Pistettiin viestiä puolin ja toisin. Ne oli kutsunu 3 paria haastatteluun jotka järjestettäisiin parin viikon päästä. Koska me oltiin toisella puolella Suomea, meidän vuoks saatiin sovittua erillinen päivä jolloin meidän opettajille, heille ja meille kävi matkustaa takasin kotikulmille. Niimpä me hypättiin huhtikuussa junaan ja matkustettiin Vantaalle Sinebrychoffin tehtaalle (joka on muuten sivumennensanoen valtava). Ilmottauduttiin aulassa ja saatiin vierailija kyltit. Hetken odottelun jälkeen meidät tuli hakemaan viestintäpäällikkö Timo Mikkola ja viimesetkin jännityksen rippeet katosivat. Timo otti tilanteen mahtavasti haltuun, esitteli meille paikkoja, rupatteli mukavia ja johdatti istumaan. Seuraamme liittyi Marja-Liisa Weckström, Sinebrychoffin viestintäjohtaja ja haastattelu alkoi. Tilanne kaikenkaikkiaan oli todella rento. Kerroimme itsestämme, ystävyydestämme ja ideoistamme. Olimme ehdottoman omia itsejämme: hauskoja, kiusottelevia, äänekkäitä, sosiaalisia ja rehellisiä. Juuri sellasia, jollaisia olimme ystävyydemme alkumetreiltä lähtien olleet toistemme seurassa. Timo ja Marja-Liisa kuuntelivat, nyökyttelivät ja nauroivat hulvattomille jutuillemme. Haastattelun päätteeksi meille painotettiin, että vielä kaksi paria oli tulossa haastatteluun. Timo saattoi meidät takaisin aulaan.
"Kyllä se teidän video oli ihan ylitse kaiken."
Ulkona heitimme yläfemmat, paremmin ei olisi voinut mennä.
Me matkustettiin takaisin Niittylahteen ja odotettiin. Ja odottettiin. Ja odotettiin. Kun muiden haastateltavien haastattelupäivä koitti me ei pystytty keskittymään mihinkään. Lopulta meidän opettajakin luovutti ja antoi meidän hyppiä seinille. Mutta puhelua ei tullut. Viikonloppu koitti ja Rosa lähti kotiin Helsinkiin. Seuraavana maanantaina ei olisi koulua joten pitkä viikonloppu oli oiva tilaisuus mennä tapaamaan perheitä, mutta mun piti tehdä Taikin ennakkotehtäviä, joten olin jumissa opistolla. Maanantaina sain puhelun. Mä en muista yhtään, mitä siinä sanottiin. Mä vaan muistan kuinka se loppu, mä soitin Rosalle ja sanoin, ettei me saatu sitä. Mä kuulin Rosan äänestä pettymyksen:
"Okei, no ei voi mitään kai mä sit otan sen puhelinmyyntiduunin"
"Läppä oli, tottakai me saatiin se"
Seuraava viikko meni hullussa sekasorron meinigissä. Tuntu uskomattomalta miten onnekkaita me oltiin. Me saatais olla viel koko kesä yhdessä ulkona, auringossa, pehmeessä laskussa siihen, ettei enää asutakkaan samassa huoneessa.
Meidät kutsuttiin käymään tehtaalla uudestaan allekirjottamassa sopimukset. Meille esiteltiin tehdasta tarkemmin, me tavattiin Sinebrychoffin henkilökuntaa ja syötiin erinomainen lounas tehtaan ruokalassa jossa eri alueiden edustajat esittelivät toiveita siitä, mitä haluaisivat meidän tekevän kesän aikana. Lopuksi meistä napattiin tämä, ensimmäinen kuvamme virallisina Koffari Park Rangereinä:
Kesä tuli todella nopeasti. Ensimmäisenä työpäivänä me kivuttiin Sinebrychoffin tornille, jossa Timo meitä odotti. Purettiin kamat torniin joka toimisi meidän tukikohtana koko kesän, vedettiin uudistuneen Koffari paidat päälle ja käytiin Cafe Fannyssa syömässä ensimmäinen lounas. Lounaan jälkeen Timo jätti meidät ja me seistiin Koffarissa ja katottiin ympärillemme. Aurinko paisto kirkkaalta taivaalta ja pikkuhiljaa ihmisiä alko virtaamaan nauttimaan kesän ensimmäisitä päivistä. Me napattiin kärry ja mentiin lähimmälle huoltsikalle täyttämään renkaat jotka oli talven aikana päässy tyhjenemään. Takasin mennessä mä työnsin Rosaa kärryssä. Ihmiset tööttäili, vilkutti ja hymyili ja me naurettiin. Tornilla me pakattiin kamat kärryyn ja rullattiin puistoon. Varjo pystyyn ja kamat leveesti. Meitä katottiin vähän epäluuloisesti, mut me hymyiltiin takas. Jo ekana päivänä joku kävi lainaamassa mölkyn. Aateltiin, et jos tää on tässä, niin me ollaan maailman onnekkaimmat ihmiset.
Seuraava päivä oli kylmä. Ja siitä seuraava. Ja sit sato. Me alettiin vaipua epätoivoon. Istuttiin tornin ylhäällä sateella ja taisteltiin kylmyyttä tuulessa. Onneks meillä oli Sinebrychoffin sadetakit, ne pelasti monelta ikävältä yllätykseltä. Tylsää oli ja tekemistä ei yhtään, puistossa ei yksinkertasesti ollut ihmisiä.
Mut sit se alko. Hullu helleaalto joka jatku lähes koko kesän. Ja me pistettiin leiri pystyyn, kirjotettiin liiduilla ympäri puistoa ketä me ollaan, miks me ollaan ja mitä me tehdään. Ja ihmisiä alko virtaamaan. Pelejä lainattiin, meille juteltiin, me kuultiin uskomattomia tarinoita ja kavereita kävi moikkaamassa.
Se, että istuu puistossa on vain pieni osa siitä duunista. Päivä alkaa ja loppuu sillä, että roudataan hirvee määrä tavaraa tornilta alas ja takas ylös. Ollaan jatkuvasti ihmisten tarkkailevan silmän alla, virheliikkeisiin ja sanoihin ei oo varaa. Ja sitä se duuni nimenomaan on, ihmisten tarkkailun alla olemista. Huonoja päiviä ei saa olla vaan hymy pitää jatkua aamupäivästä myöhään iltaan asti. Vapaata ei oo viikonloppusin vaan keskellä viikkoa, joten kavereita näki harvoin jos ne ei tullu Koffissa käymään ja jos sato se oli loputonta odottelua, koska torniakin voi siivota vain muutaman kerran ennenkun se kiiltää.
Melkeen koko kesän aurinko paisto, me päästiin järjestämään just sellasta ohjelmaa kun itse haluttiin, saatiin uusia ystäviä ja löydettiin uusia puolia toisistamme. Me hengailtiin Asemanlapset ry:n Walkers talolla vetämässä bingoa ja syötiin erinomaisia lounaita (JA BRUNSSEJA EN EES PYSTY PUHUMAAN NIISTÄ OMG) Cafe Fannyssa. Me pelailtiin pelejä ja kuunneltiin ja kerrottiin tarinoita. Me tehtiin juttuja, joita me ei koskaan oltais muuten tehty. Me järjestettiin parit minifestarit ja rikottiin Satu Tuomelan kanssa suomen ennätys puistojoogaajien määrässä. Me rokattiin kesä meidän valkosia Koffari paitoja ja kerrottiin ihmisille kuinka tärkeetä on pitää puistoista huolta. Mut turhaan mä yritän ketään vakuuttaa, kattokaa ite:
Sinebrychoff etsi jälleen Koffari Park Rangereitä.
Mulla ei ollu mitään hajua mikä Park Ranger on eikä Rosakaan osannu sitä sen enempää selittää. Avattiin se ilmotus ja saatiin vähän infoa aiheesta. Sinebrychoff palkkaa kolmatta vuotta putkeen kaksi toisilleen entuudestaan tuttua ihmistä viettämään kesän "Helsingin suurimmassa ja vihreimmässä avokonttorissa", Sinebrychoffin puistossa. Työn kuvaan kuului puiston siisteyden edistäminen ja käyttäjien viihtyvyyden lisääminen. Ei kertonut vielä kovinkaan paljoa, joten pistettiin Google laulamaan. Sinebrychoff Park Rangersien facebooksivut avasivat aihetta jo paljon. Somesisällön tuottamista, tapahtumien järjestämistä, pelien lainaamista ja puiston siivoamista. Mikäpä jottei. Ainoa ongelma oli, että hakemuksen videoineen pitäisi olla perillä viikossa ja mun tietokone oli hajonnut muutama päivä aikaisemmin, mikä tarkoitti sitä, ettei meillä ollut videoneditointi mahdollisuutta Niittylahdessa. Pikku vikoja, ei anneta sen lannistaa.
Näyttelijänalut tekee homman kunnolla loppuun asti ja vähän yli. Yksi päivä käsikirjottamista, kaksi päivää kuvaamista. Viikonlopuksi juna Helsinkiin ja iskän MacBook auki. Yksi päivä editointia. Tuloksena tämä:
Huojentuneena mä poistun kirjotuksista. Meni syteen tai saveen, ne on nyt vihdoin ohi. Enää ei oo paluuta. Viimeset mahdollisuudet on menny. Avaan mun puhelimen. Kaksi puhelua tullut. Yksi Rosalta ja yksi tuntemattomasta numerosta. Rosa ensin.
"Me saatiin kutsu haastetteluun!"
Mitä? Voi ei, tottakai ne soittaa just sillon kun mä en voi vastata. Me oltiin tarkotuksella laitettu kaikki mun tiedot ekaks, Rosa kun häkeltyessään on sosiaalisesti todella kiusallinen.
"Mitä sä sanoit niille?"
"Et sä soitat niille takas ja sovitaan haastattelupäivä"
That's my girl. Pistettiin viestiä puolin ja toisin. Ne oli kutsunu 3 paria haastatteluun jotka järjestettäisiin parin viikon päästä. Koska me oltiin toisella puolella Suomea, meidän vuoks saatiin sovittua erillinen päivä jolloin meidän opettajille, heille ja meille kävi matkustaa takasin kotikulmille. Niimpä me hypättiin huhtikuussa junaan ja matkustettiin Vantaalle Sinebrychoffin tehtaalle (joka on muuten sivumennensanoen valtava). Ilmottauduttiin aulassa ja saatiin vierailija kyltit. Hetken odottelun jälkeen meidät tuli hakemaan viestintäpäällikkö Timo Mikkola ja viimesetkin jännityksen rippeet katosivat. Timo otti tilanteen mahtavasti haltuun, esitteli meille paikkoja, rupatteli mukavia ja johdatti istumaan. Seuraamme liittyi Marja-Liisa Weckström, Sinebrychoffin viestintäjohtaja ja haastattelu alkoi. Tilanne kaikenkaikkiaan oli todella rento. Kerroimme itsestämme, ystävyydestämme ja ideoistamme. Olimme ehdottoman omia itsejämme: hauskoja, kiusottelevia, äänekkäitä, sosiaalisia ja rehellisiä. Juuri sellasia, jollaisia olimme ystävyydemme alkumetreiltä lähtien olleet toistemme seurassa. Timo ja Marja-Liisa kuuntelivat, nyökyttelivät ja nauroivat hulvattomille jutuillemme. Haastattelun päätteeksi meille painotettiin, että vielä kaksi paria oli tulossa haastatteluun. Timo saattoi meidät takaisin aulaan.
"Kyllä se teidän video oli ihan ylitse kaiken."
Ulkona heitimme yläfemmat, paremmin ei olisi voinut mennä.
Me matkustettiin takaisin Niittylahteen ja odotettiin. Ja odottettiin. Ja odotettiin. Kun muiden haastateltavien haastattelupäivä koitti me ei pystytty keskittymään mihinkään. Lopulta meidän opettajakin luovutti ja antoi meidän hyppiä seinille. Mutta puhelua ei tullut. Viikonloppu koitti ja Rosa lähti kotiin Helsinkiin. Seuraavana maanantaina ei olisi koulua joten pitkä viikonloppu oli oiva tilaisuus mennä tapaamaan perheitä, mutta mun piti tehdä Taikin ennakkotehtäviä, joten olin jumissa opistolla. Maanantaina sain puhelun. Mä en muista yhtään, mitä siinä sanottiin. Mä vaan muistan kuinka se loppu, mä soitin Rosalle ja sanoin, ettei me saatu sitä. Mä kuulin Rosan äänestä pettymyksen:
"Okei, no ei voi mitään kai mä sit otan sen puhelinmyyntiduunin"
"Läppä oli, tottakai me saatiin se"
Seuraava viikko meni hullussa sekasorron meinigissä. Tuntu uskomattomalta miten onnekkaita me oltiin. Me saatais olla viel koko kesä yhdessä ulkona, auringossa, pehmeessä laskussa siihen, ettei enää asutakkaan samassa huoneessa.
Meidät kutsuttiin käymään tehtaalla uudestaan allekirjottamassa sopimukset. Meille esiteltiin tehdasta tarkemmin, me tavattiin Sinebrychoffin henkilökuntaa ja syötiin erinomainen lounas tehtaan ruokalassa jossa eri alueiden edustajat esittelivät toiveita siitä, mitä haluaisivat meidän tekevän kesän aikana. Lopuksi meistä napattiin tämä, ensimmäinen kuvamme virallisina Koffari Park Rangereinä:
Seuraava päivä oli kylmä. Ja siitä seuraava. Ja sit sato. Me alettiin vaipua epätoivoon. Istuttiin tornin ylhäällä sateella ja taisteltiin kylmyyttä tuulessa. Onneks meillä oli Sinebrychoffin sadetakit, ne pelasti monelta ikävältä yllätykseltä. Tylsää oli ja tekemistä ei yhtään, puistossa ei yksinkertasesti ollut ihmisiä.
Mut sit se alko. Hullu helleaalto joka jatku lähes koko kesän. Ja me pistettiin leiri pystyyn, kirjotettiin liiduilla ympäri puistoa ketä me ollaan, miks me ollaan ja mitä me tehdään. Ja ihmisiä alko virtaamaan. Pelejä lainattiin, meille juteltiin, me kuultiin uskomattomia tarinoita ja kavereita kävi moikkaamassa.
Ja me huomattin kuinka raskasta se duuni oikeesti on.
Se, että istuu puistossa on vain pieni osa siitä duunista. Päivä alkaa ja loppuu sillä, että roudataan hirvee määrä tavaraa tornilta alas ja takas ylös. Ollaan jatkuvasti ihmisten tarkkailevan silmän alla, virheliikkeisiin ja sanoihin ei oo varaa. Ja sitä se duuni nimenomaan on, ihmisten tarkkailun alla olemista. Huonoja päiviä ei saa olla vaan hymy pitää jatkua aamupäivästä myöhään iltaan asti. Vapaata ei oo viikonloppusin vaan keskellä viikkoa, joten kavereita näki harvoin jos ne ei tullu Koffissa käymään ja jos sato se oli loputonta odottelua, koska torniakin voi siivota vain muutaman kerran ennenkun se kiiltää.
Mut se oli kaiken sen arvosta, koska meidän kesä oli ihan mahtava.
Melkeen koko kesän aurinko paisto, me päästiin järjestämään just sellasta ohjelmaa kun itse haluttiin, saatiin uusia ystäviä ja löydettiin uusia puolia toisistamme. Me hengailtiin Asemanlapset ry:n Walkers talolla vetämässä bingoa ja syötiin erinomaisia lounaita (JA BRUNSSEJA EN EES PYSTY PUHUMAAN NIISTÄ OMG) Cafe Fannyssa. Me pelailtiin pelejä ja kuunneltiin ja kerrottiin tarinoita. Me tehtiin juttuja, joita me ei koskaan oltais muuten tehty. Me järjestettiin parit minifestarit ja rikottiin Satu Tuomelan kanssa suomen ennätys puistojoogaajien määrässä. Me rokattiin kesä meidän valkosia Koffari paitoja ja kerrottiin ihmisille kuinka tärkeetä on pitää puistoista huolta. Mut turhaan mä yritän ketään vakuuttaa, kattokaa ite:
Meillä oli ihana kesä.
Täydellisyyttä hipova.
Ja liian nopeesti se oli ohi.
31.8. oli meidän viimeinen työpäivä ja sateisesta aamupäivästä huolimatta aurinkoinen iltapäivä kääntyi illaksi. Hoippu orkesteri oli kerännyt puiston täyteen Jazzin ystäviä ja lopulta musiikki loppui ja ihmiset hajaantuivat. Me kannettiin tavarat torniin ja lukittiin ovi. Me istuttiin portaille tornin eteen. Oli jo pimeetä ja me jouduttiin toteamaan, että kesä oli oikeasti ohi. Se oli siinä ja olo oli todella haikea. Mä avasin Koffin Koffarissa klo 20:38 ja tiesin, että se oli mun viimeinen olut 360:een päivään. Mä join sen hitaasti ja me katottiin kuinka katuvalot sytty Sinebrychoffin puistoon. Sit me heitettiin Rosan kanssa viimeset yläfemmat ja lähdettiin eri suuntiin.
Mä haluun vielä kerran kiittää miljoonasti koko Sinebrychoffin väkeä ja erityisesti Timoa ja Marja-Liisaa jotka piti meistä hyvää huolta, luotti meihin ja antoi meidän toteuttaa itseämme.
Te annoitte meille ikimuistoisen kesän.
Ja nyt Sinebrychoff etsii tälle vuodelle seuraajia täyttämään meidän valtavat saappaat
Jos sä kiinnostuit, sä oot täydellinen tähän jos sä oot yli 18-vuotias ja sulla on yli 18-vuotias ystävä tai sukulainen jonka seurasta nautit ja jota kestät hyvinä ja pahoina päivinä.
Jos sä uskot, että teidän side on niin vahva, että se kestät myös sen ihmisen työminän.
Jos sä kestät arvostelevia katseita, rakastat ihmisiä etkä pelkää tarttua haasteisiin.
Jos somekanavat on sulle tuttuja ja hallitset edes pienimuotoisesti videoeditoinnin.
Jos ymmärrät, ettei kyse ole vain puistossa istuskelusta, vaan se on rankkaa duunia josta sulle ja sun ystävälle maksetaan palkkaa.
Jos ymmärrät, että duuniajat ovat vaihtelevat ja joskus joudut tekemään töitä kotona myös varsinaisen työajan ulkopuolella.
Jos ymmärrät, että Sinebrychoff Park Rangerit edustavat ennenkaikke Sinebrychoffia ja pystyt noudattamaan heidän arvojaan.
Jos ymmärrät, että olette kaukana Vantaalta ja joskus melko yksin ja hukassa, mutta teillä on toisenne ja koko Sinebrychoffin perhe vain yhden puhelinsoiton päässä.
Jos olet valmis sitouttamaan itsesi koko kesäksi.
Jos kaikki tämä osui nappiin ja päätätte yhdessä ystävänne kanssa koettaa kykyjänne päästä tekemään Suomen parasta kesäduunia, tässä teille vielä pari vinkkiä helpottamaan hakuprosessia.
Olkaa omia itsejänne. Koko matkan ajan. Älkää valehdelko älkääkä peitelkö mitään. Meidän hakuvideo oli överi. Älkää matkiko sitä, tai mitään muutakaan mitä me tehtiin, vaan tehkää omanlaisenne, sellainen joka näyttää teiltä. Olkaa rehellisiä loppuun asti.
Kertokaa jo hakiessanne miksi olisitte paras vaihtoehto työhön. Kertokaa itsestänne ja suhteestanne. Painottakaa vahvuuksianne olivat ne sitten valokuvaus, baletti tai ruuanlaitto.
Jos ja kun teidät kutsutaan haastatteluun menkää valmiin materiaalin kanssa. Miettikää yhdessä mitä haluatte kesällä tehdä ja millaisia teemoja haluatte tuoda esille. Pohtikaa ja suunnitelkaa, älkää menkö valmistautumattomina.
Näillä vinkeillä ja luottamalla omiin kykyihisi saatatte saada tilaisuuden seurata meidän jalanjäljissä.
Ja mä suosittelen tätä kaikille mitä suurimmalla lämmöllä.
Me naurettiin, tutustuttiin ihmisiin, opittiin. Opittiin itsestämme, ihmisistä ja suomalaisesta kulttuurista.
Eikä me kaduta hetkeäkään.Ja vaikkei Sinebrychoffilla ollut alunperin osaa eikä arpaa mun viinattoman vuoden kanssa, se tärkein, mitä mä opin Sinebrychoffin väeltä oli se, että mun kahden äärimmäisen alkoholikulttuurin välissä on vielä kolmas: alkoholin kohtuukäyttö. Se, että alkoholista nautitaan, oikeasti nautitaan, eikä käytetä yli eikä ali vaan oman hyvinvoinnin rajoissa. Se on se, mihin mä puolen vuoden päästä siirryn. Nauttimaan oluesta seurajuomana, koska rakkaus olueen ei oo kadonnut mihinkään. Sinebrychoffin arvot antoivat mulle uuden perspektiivin juomaan, jota moni suomalainen käyttää väärin.
Joten kiitos tästäki, josta en teitä koskaan päässyt kiittämään, Sinebrychoff.
Sinebrychoff Park Rangers-facebooksivu
Sinebrychoff Park Rangers-instagramMyös Timo, jolle hakemuksen lähetätte, vastaa varmasti mieluusti jatkokysymyksiin.
Ja jos duuni lankee sulle, hyvin todennäköistä on, että me tavataan kesällä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti