Kiusatusta kiusaajaksi eikä enää koskaan takaisin

Mä olin aina ollu suosittua seuraa. Mul oli paljon kavereita, mä olin hauskaa ja iloista, spontaania ja yllätyksellistä seuraa. Mä olin urheilija ja vieläpä joukkueessa joka oli voittamaton. Mä puhuin kahta kieltä ja soitin kahta soitinta. Kellään ei ollu koskaan ollu syytä nousta mua vastaan.

Tuli aika mennä yläasteelle. Me punnittiin kahden urheiluyläasteen välillä, mutta päädyttiin siihen joka oli lähimpänä kotia. Oltiin saavutettu piste, jossa mä vietin yhä vähemmän aikaa mun harrastuksen ulkopuolisten ystävien kanssa ja yhä enemmän aikaa jäällä, treeneissä, jatkuvasti. Mun joukkue oli mun ystävät ja perhe. 

Yläaste alko tosi hyvin. Mä sain paljon uusia, terveydestä ja liikunnasta kiinnostuneita ystäviä. Mun elimistö kesti kuus kertaa viikossa treenaamisen ja koulun ylimääräset liikuntatunnit siinä sivussa ihan kevyesti.

Mut kaikilla on rajansa.

Mä en tiedä millon mun raja tuli vastaan. Yhtenä päivänä mä vaan istuin lääkärin vastaanotolla ja kuuntelin hienoja sanoja jotka suomennettuna tarkotti, ettei mulla ollu enää asiaa jäälle. Ehkä koskaan, mut katotaan puoli vuotta ensin. Selvä.

Mä menin seuraavana päivänä kouluun. Mä en muista mikä vuodenaika oli, mä en muista kuinka paljon seiskaluokkaa oli menny, mut mä muistan et kaikki muuttu sekunneissa.

"Liikkatunti alkaa, tuu" 

"Emmä voi, mä en saa liikkua". 

Urheiluluokalla oli yhtäkkiä tyttö, joka ei saanu urheilla. 

"Luuseri", joku kuiskas ja mä jäin yksin luokkaan. 

Mun vanhemmat huomas, että mul oli paha olla. Ne kysy kiusataanko mua. Mä sanoin et joo vähän, mut mä oon vahva tyttö, kyllä mä pärjään. Ei mun vanhempien tarvinnu kantaa huolta musta, niil oli omatki ongelmat. Emmä oikeesti pärjänny. Mut kaikki lapset sanoo niin.

Mä oon sulkenu tarkotuksella suurimman osan asioista ulos. Mä en muista mitä ne sano. Mun ei tarvii muistaa niitä. Ne ei määritä mua ihmisenä. Mut mä muistan pahan olon. Mä muistan, kuinka mä menin seiniä pitkin, etten törmäis siihen pahimpaan. Mä muistan, kuinka mä jätin ruokailuita väliin ettei ne näkis kuinka paljon niiden sanat sattuu. Mä muistan kuinka mun uudet ystävät kääns selkänsä mulle. Mä muistan kuinka mä istuin vessassa ja itkin.

Mut sen ratkasevan hetken mä muistan. Mä muistan sen kirkkaana ja selkeesti. Koska se hetki määrittää mua ihmisenä.

Mä istuin pyöreen pöydän ääressä ruotsin tunnilla.

"Vittu muijal on pehmolelu yläasteella"ja mun penkki liikahtaa äkisti taaksepäin.

Mä käännyn ympäri. Yhellä niistä on mun sammakkoavaimenperä kädessä. Se oli roikkunu mun repusta koko vuoden. Mä sain sen mun viimesistä kisoista. Me voitettiin kultaa. Se oli viimenen asia joka yhdisti mut luisteluun. Mul ei ollu enää mun joukkuettaa, mul ei ollu enää urheilua. Se oli viimenen muistutus siitä, mitä mä olin joskus ollu. Se pahin niistä otti sen sen toisen kädestä. Kuulu hirveä ääni, ku se ottii sen sammakon jaloista kiinni ja veti. Vanu tippu sen sammakon sisältä lattialle ja se nauro ja heitti mua sillä, mitä siitä oli enää jäljellä. Mä nousin ylös ja juoksin. Mä juoksin ulos ja mä en ollu koskaan ollu niin pahoissa kivuissa. Se ei todellakaan ollu pahin asia mitä ne oli tehny tai sanonu. Mut sen rikkoutuminen oli symbolista. Mä olin rikki henkisesti ja fyysisesti eikä mitään ollu enää jäljellä.

Mä istuin koulun rajalla siihen asti et kellot soi. Se, joka oli alunperin ottanu sen sammakon, tuli ekana luokasta ulos mun repun kanssa ja toi sen mulle.

"Anteeks".

 Ei riitä, mä ajattelin, otin mun repun ja menin kotiin. Kotona mä itkin. Äiti kysy haluunko mä vaihtaa koulua. Mä sanoin joo.

Seuraava viikko oli mun viimenen siinä koulussa. Viimesenä päivänä se, joka oli alunperin ottanu sen sammakon, nappas musta kiinni välitunnilla.

"Me korjattiin tää mun äidin kanssa. Sen piti olla vitsi, mä oon oikeesti pahoillani.", se sano ja anto mulle sen sammakkoavaimenperän. Sen vatsan poikki meni iso, kiinniommeltu viilto.

 Ei riitä, mä ajattelin, otin sen sammakon ja heitin sen ensimmäiseen roskikseen. Samalla mä heitin pois pienen palan itestäni.

Viimenen asia, mitä mä siinä koulussa tein oli keskustelu rehtorin kansliassa. Mä ja se pahin istuttiin ja kuunneltiin kuinka rehtori kerto meille mitä kumpikin meistä oli tehnyt väärin. Se pisti meijät kättelemään. Ja halaamaan. Ja pyytämään anteeks. Ja antamaan anteeks. Me astuttiin ulos rehtorin kansliasta ja ovi meidän takana meni kiinni. Ensimmäistä kertaa koko sen vuoden aikana mä nostin mun katseen ja katoin sitä pahinta suoraan silmiin. Se pelkäs. Se oli vihanen ja se pelkäs. Se avas suunsa sanoakseen jotain.

"Mul on ihan sama, mitä asiaa sulla on. Mun puolesta sä voit painua helvettiin. Mä en tuu enää koskaan takas, mut sä tuut aina olemaan mun silmissä maailman alhasin ihminen."

Seuraavalla viikolla mä alotin uudessa koulussa. Sen viikonlopun aikana mä olin päättäny, et mua ei kukaan enää koskaan polje. Mä en enää koskaan aio tuntea itteäni niin pieneks. Mä muutin mun koko vaatekaapin ja meikkaustyylin. Sen uuden koulun ovista astu sisään ihan eri ihminen. Mä olin vihanen ja mä pelkäsin. Mä olin pahin niistä.

Mun vanhemmat huomas, et jotain oli tapahtunu. Mä en ollu enää surullinen. Se riitti niille. Kaikki osaa kysyä "kiusataanko sua?", mut kukaan ei osaa kysyä "kiusaatko sä muita?".

Mä sain nopeesti uusia ystäviä. Mä en antanu muutoksen näkyä. Mä olin edelleen hauska ja ilonen, spontaani ja yllätyksellinen. Mut siinä sivussa mä olin myös raaka ja tunteeton. Mä nappasin tosi nopeesti uhriks sellasia ihmisiä, joiden huomasin jäävän muutenki sivuun. Niitä outoja jotka ei pukeutunu niinku kuulu ja niitä jotka yritti sulautua seiniin. Mä en haukkunu ketään suoraan. Mä tein sitä järjestelmällisesti, salaa ja niin, että se kuulosti vitsiltä. Mun kaverit piti niitä hauskoina juttuina. Opettajat piti niitä hauskoina juttuina. Mut mä näin, kuinka niihin sattu. Mä näin kuinka ne meni seiniä pitkin ettei ne törmäis muhun. Mä näin kuinka ne itki vessassa. Mä näin itseni. Ja mä suutuin lisää siitä, et ne kehtas muistuttaa mua mun heikkouksista.

Tästäkin mä oon sulkenu paljon pois. Mä en anna niiden tekojen ja sanojen määrittää mua ihmisenä. Mä annan niiden tekojen ja sanojen määrittää mut, mitä oon tehny tän jälkeen. Mä oon ettiny näitä ihmisiä. Viattomia uhreja jotka joutu pelaamaan koppia mun pahalla ololla. Mä oon pyytäny anteeks. Mä oon saanu anteeks. Ja mä oon ymmärtäny, jos ne ei oo antanu anteeks.

Kaks ja puol vuotta mä tein kymmenien ihmisten elämästä helvettiä.

  Samat kaks ja puol vuotta mä tein mun omasta elämästäni helvettiä. 

Sit mun vanhemmat huomas, ettei kaikki ookkaan niin ok. Mä lähin äidin kanssa Savonlinnaan.

Savonlinnassa koulun alotti täysin tasapainoton tyttö. Omasta mielestään sosiaalisten piirien huipulla, naama täynnä meikkiä, päässä hiustenpidennykset ja oman painon verran rihkamaa kaulan ympärillä peittämässä pahaa oloa ja tuskaa. Naamio, jota mä olin kantanu ylpeänä koulukiusaajana. Mä katoin mun uusia luokkalaisia.

"Landespedejä" mä kuiskasin ja lintsasin loppu päivän. 

Pari viikkoa meni ja mä olin tosi yksinäinen. Mä en osannu olla niiden ihmisten kanssa. Eikä todellakaan ollu yrittämisestä kiinni, mun uudet luokkalaiset teki kaikkensa, et mä kuuluisin joukkoon mut mä en vaan halunnu. Mä en pystyny. Mä en jaksanu. Sillon mä en vielä tienny, että se jota mä en jaksanu oli minä.

Yhtenä päivänä koulussa oli jotain ruokaa, mitä mä en halunnu syödä. Mä pyysin kaikkia saattamaan mut lähimmälle kaupalle. Kukaan ei lähteny. Se ainoo jätkä, jota pidin täysin mun vastakohtana, luuserina, tarjoutu lähtemään viemään mua. Hampaat irvessä mä suostuin. Se 40min mitä me käveltiin sinne kaupalle ja takas on yks upeimmista asioista mitä mun elämässä on tapahtunu. Se tuntematon jätkä, jota mä olin tarkotuksenmukaisesti puskenu kauemmas puhu mulle niinkun ihmiselle puhutaan. Ei niinku puhutaan tytölle, joka on käyttäny hirveen määrän energiaa pukeutuvansa just niinku muotilehdet käskeen. Ei niinku tytölle, joka kuulu koulun suosituimpaan porukkaan. Ei niinku tytölle, jota monet pelkäs koska ne ei halunnu joutua uhriks. Se ei pelänny mua, se ei kunnioittanu mua eikä se halveksinu mua. Ensimmäistä kertaa vuosiin mua kohdeltiin ihan tavallisena ihmisenä. Se jätkä on vaikuttanu muhun niiden muutamien kymmenten minuuttien aikana enemmän, kuin suurin osa muista ihmisistä yhteensä. Se otti mut mukaan sen kaveriporukkaan. Ja sen jätkän ansiosta mä en ollu enää hetkeäkään Savonlinnassa yksinäinen. Ja vielä tänäkin päivänä se jätkä on yks mun läheisimmistä ystävistä.

Ja se yks kauppareissu alotti mun henkisen paranemisen.

Pikkuhiljaa mä aloin päästämään siitä vihasta irti. Pikkuhiljaa mä en enää pelännyt et sekunneissa mun maailma vois romahtaa mun ympäriltä. Pikkuhiljaa musta tuli aidosti hauska ja ilonen, spontaani ja yllätyksellinen. Pikkuhiljaa musta tuli se ihminen, joka mä oon tänä päivänä.

Mut vedettiin riistämällä pois mun elämästä. Mut pilkottiin pieniks palasiks ja tuntemattomat ihmiset kasas mut uudelleen kasaan. Kiitos kaikki ystävät Savonlinnasta. Myös ne joihin oon tutustunu vasta sen jälkeen ku lähin sieltä takasin kotiin. Te pidätte mut kasassa.

Mä oon käyny läpi paljon pahaa oloa päästäkseni tähän pisteeseen missä mä oon nyt. Viimenen piste mun henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin tiellä on viel kesken. Viimenen asia mikä pitää pilkkoa palasiks on muuri mun tunteiden ympärillä. Mut me ollaan hyvää vauhtia matkalla oikeeseen suuntaan.

Mitä me voidaan oppia mun matkasta?

Ihminen on monimutkanen.
    Jokasen meidän takana on tarina.

Mun tarina kertoo kiusatusta ja kiusaajasta. 

Mut harvinaisen mun tarinasta tekee se, et mä näyttelen molempia rooleja. 

Ja onnellisen mun tarinasta tekee se, etten mä oo enää kumpaakaan.

Kun sä seuraavan kerran kuulet, että sun lapsen koulussa kiusataan, älä kysy siltä kiusataanko häntä.
Kyllä sä huomaat jos sun lasta kiusataan.

Kysy kiusaako hän muita.

Koska sitä sä et huomaa.

Mä en kadu yhtäkään hetkeä, jonka oon kulkenu mun elämässä. Ilman niitä mä en ois tässä enkä tavannu niitä tyyppejä jotka merkkaa eniten.

Mut mä kadun sitä, et mun matkalla niin muu on joutunu kärsimään.

Koska jos joku ois kysyny sen multa, mut ois ehkä voitu pysäyttää ajoissa.

Koska kitkemällä ongelma jo juuriltaan me voidaan välttää paljon pahaa oloa.