Jälkipuinti + joulukuu

Ihan ensimmäisenä: oon pahoillani, etten oo nyt kirjottanu, vastannu viesteihin, julkassu kommentteja. Mun piti saada vähän aikaa ja tilaa hengittää, koska mun edellisen postauksen jälkeen tilanne lähti vähän käsistä.

Ihmiselle joka ei tunne mua ja on vaan lukenu mun blogia saattaa olla käsittämätöntä se, minkä takia mä saan huolestuneita puheluita ja viestejä tollasen tekstin jälkeen, mutta mä kyllä ymmärrän niitä huolestuneita ihmisiä. Se ei ollu mikään tullesta temmattu läppä, et mä en näytä muita tunteita kuin iloa. Mä oon aina nauramassa, riehumassa ja heittämässä läppää ja tällänen filosofinen (HUOM! opin jotain uutta jouluna mun kirjotustyylistä kiitos veljeni, mut palaan siihen tos vähän myöhemmin) kirjottelu ei oo mitään mitä kukaan ois oikeesti tältä blogilta odottanu. Moni kelas et tää menee toivottomaks vitsailuks ja lähtee jossain vaiheessa ihan käsistä joten ilmeisesti jo se, että mun pään sisällä on oikeesti jotain muutakin aivotoimintaa kuin kyky kävellä ja avata kalja on tullut monelle yllätyksenä.

Ja sit mä räjäytin potin tolla viimesimmällä.

Mä en yritä väittää etteikö se olis totta. Jokainen sana tuli suoraan mun sydämestä enkä mä oo kertaakaan kirjottanu tähän blogiin mitään minkä takana en pystyis seisomaan. Se vaan oli tosi raskasta.

Osa huolestu, osa suttu ja osa pahotti mielensä.

Ja jos ois kyse yhdestä ihmisestä mä oisin viel jaksanu.

Mut se, että useammalla kymmenellä ihmisellä oli mielipide mun elämästä oli oikeesti tosi rankkaa ja siitä syystä mun piti ottaa tähän blogiin vähän etäisyyttä.

Mut nyt mä oon tullut takasin eheämpänä kuin koskaan!

 Mä julkasin tän tekstin facebookissa seuraavana iltana tekstin julkasun jälkeen ja se tulee olemaan ainoa ja viimeinen asia jolla mä kommentoin tota tekstiä enää koskaa sosiaalisessa mediassa. Mä en siis vähättele mun tekstiä, sitä ongelmaa minkä alkoholi on mun elämässä aiheuttanu enkä niitä ihmisiä jotka ilmaisivat huolensa, mä vaan halusin tällä tekstillä muistuttaa, että kaiken sen pahan olon keskellä mulla on moni asia tosi hyvin.  

Koska mun blogi lähti eilen vähän käsistä ja eilisen tekstin on lukenu käsittämätön määrä ihmisiä, mä haluun muistuttaa, että mulla on kaikki oikeesti tosi hyvin. Mä ymmärrän kyllä, että se et mä kirjotan et mul on ollu mieli maassa saa ihmiset vähän varpailleen, mut oikeesti mun vuos 2014 on ollu rokkaava.
Mä vietin alkuvuoden susirajalla tekemässä sitä, mistä mä nautin eniten ihmisten kanssa joista on tullu mulle tosi tärkeitä. Mä juhlin mun synttäreitä ihanien ihmisten kanssa just sillä tavalla, mikä musta tuntu parhaalta ja voin kertoo, et ne oli parhaat synttärit koskaan. Mä sain tehä maailman parasta kesäduunia tytön kanssa josta on tullu mulle ihan äärimmäisen rakas ja tutustua uusiin ihmisiin puistossa jota vois näin kesän jälkeen kutsua kodiks. Mä saan painaa duunii jossa mä oon oikeesti aika hyvä mun parhaan ystävän/kämppiksen/sielunsiskon/kollegan kanssa. Yks mun tärkeimmistä nuoruuden ystävistä pisti nimensä vuokrasopimukseen ja pitkästä aikaa mul on sellanen olo et koti on oikeesti koti.

Kun mä sanoin että mä oon ollu yksinäinen mä en tarkottanut, että mä oon ollut yksin. Mä oon tottunu siihen, että mul on paljon perhettä, kavereita, ystäviä, tuttuja ja puolituttuja ympärillä ja mun elämässä ja nyt kun mä en enää viiletä menossa must tuntuu, että mä jään kaikesta paitsi. Mä pelkään jatkuvasti, et tilaisuudet menee mun naaman edestä ohi ja mä missaan jotain erityisen hienoa. Siks mä oon aina ollu se joka on ekana menossa ja vikana hereillä. Mä en kuitenkaan jää paitsi mistään tärkeästä, mä kestän kyllä yhden vuoden sitä, ettei mun kaljakaverit osaa olla mun seurassa. Mul on hienoja ihmisiä mun ympärillä jatkuvasti ja mä oon kiitollinen niistä jotka näkee mut tän viinattomuuden ohi.

Kiitos kaikista viesteistä niille, jotka piti ne asiallisina. Mä en aio julkaista yhtäkään negatiivista enkä positiivista kommenttia minkä oon saanu tohon kyseiseen kirjotukseen. Tietäkää, että mä oon lukenut ne ja arvostan teidän mielipiteitä. Mä oon myös lukenut kaikki kysymykset mitä on tullu ask.fm, kaikki viestit facebookissa ja myös ne pari sähköpostia.

Mä kirjoitan aiheesta kyllä viel vuodenvaihteen jälkeen blogiin, mut nyt tarviin oikeesti vähän taukoa. Must on kuitenkin tärkeetä, että ihmiset jotka oikeesti tuntee mut tietää missä mennään

Vielä viimesenä mä haluun ilmoittaa, että täällä kaikki edelleen hyvin. Mä en vieläkään ole yksin.







































Ja sitten sitä joulukuuta!

Mul oli hurjan hektinen loppuvuosi.

Ensinnäki tää tuli takas joka ei mitenkään hektittäny mun elämää mut oli ihan cool juttu:

Ensimmäiset pari viikkoa meil oli duunis kunnon kiiremeiningit ennen joululoman alkua koska kaikki alko olemaan niin pahasti loman tarpeessa ja sitku se koitti mul oli kunnon kiire koska mun piti nähä kaikki ennenku loma loppuu. Mä juoksin kaupoissa (vaik oon lahjakuiskaaja ja tiesin mitä haluun kellekki hankkia mä jätin sen ihan viimetippaan) ja sit me tehtiin mun mane womanin kanssa hullu joulusiivousextravaganza kämpässä. Toinen kämppis myös pakkas kamansa, otti hauvan kainaloon ja sano moro ovella. And then there were two.

Kaiken sen juoksemisen keskellä me vietettiin kuitenkin ihanan rauhallinen joulu mun tädin luona ja mä sain mainioita joululahjoja, päälimmäisinä Tarot-kortit äidiltä sekä mun broidilta kirjan FILOSOFIT - Suurten ajattelijoiden suuret ajatukset.

Ensin mä olin ihan sillee AAAAH EIII MÄ EN PIDÄ FILOSOFIASTA KOSKA KOULU JA MÄ EN YMMÄRRÄ mut sit mä aloin lukemaan tota ja mä olin sillee hetkinen mähän ymmärrän ja mitä enemmän mä luen sitä enemmän mä ymmärrän. Itestäni, mun kirjotustyylistä ja niistä ajatuksista mitä tää maailma mussa herättää. Brother knows best. (Joulun jälkeen mä sain myös tolta mun kämppisihmiseltä huulipunan mitä oon ettiny ku jotain mitä joku ettii jatkuvasti ja se oli aika parasta.)

Jouluaikaa helpottamaan olin ostanu jääkaappiin alkoholitonta olutta, mutta en ees muistanu juoda niitä. Selvää edistystä havaittavissa.

Ja vihoviimeisenä ison tekonani ennen vuodenvaihdetta, koska sain myös esimerkiksi ihanalta isältäni sekä isovanhemmiltani rahallista apua elämään pistin uuden kameran tilaukseen ja sainkin sen yllättävän nopeasti postista! Nyt uusi beibe on kotona ja mä opettelen elämään sen kanssa.

Ja kyllä, nyt mulla on liikkuva kuva mukana kuvioissa. 

Ja ei, mä en ala vloggamaan koska se sanana on tosi raskas. 

Ja kyllä, mä ajattelin mahdollisesti kuvata jossain vaiheessa jotain tänne. 

Ja ei, mä en ala tubettamaan ennenku joku selittää mulle mitä se tarkottaa. 

Mut hei, ihanaa, unelmat täyttävää ja täydellisyyttä hipovaa vuotta 2015 kaikille, te ansaitsette se. 

Paitsi te jotka jätitte kovin asiattomia kommentteja mun edellisen postauksen tiimoilta, teidän sietäisi hävetä. 

#100paivaa

Yle lanseeraa tammikuun ensimmäisenä paljon mainostetun tv-sarjan 100 päivää ilman viinaa, jossa kuuluttaja ja radiopersoona Maria Junger, laulaja ja lauluntekijä Samae Koskinen, toimittaja Arto Nyberg sekä Matti "tarviiko mun oikeesti kertoa kuka" Nykänen ovat konseptin nimen mukaisesta 100 päivää ilman viinaa. Ohjelmaa ollaan mainostettu oikeen urakalla sosiaalisessa mediassa (lähinnä se nousee puheenaiheeksi koska Nykänen on mukana) ja aihe on herättänyt keskustelua joka tietenkin on aina ihan ok. Samaan aikaan haastetaan suomalaisia olemaan päivä, viikko tai vaikka se kokonaiset 100 päivää juomatta rekisteröitymällä sivuille (ja ilmeisesti tästä on myös matkapuhelinsovellus, mutta tiukan etsinnän jälkeen en ole sitä vieläkään löytänyt).

Ihan kiva ajatus Yle.

Mutta tietääkö kukaan tuotannon puolella mitä 100 päivää todella tekee ihmiselle joka ei ole alkoholisti, mutta kieltää itseltään alkohlin muutenvaan? Ihmiselle joka on tottunut alkoholin viihdekäyttöön niin ruokapöydässä yhden viinilasillisen verran kuin baarissa useamman tuopillisen kanssa? Ihmiselle, tavalliselle nuorelle joka elää kohtalaisen tavallista, suomalaista juomakulttuuria?

Todennäköisesti ei.

Mutta mä tiedän. 

Mä saavutin mun 100 päivää suunnilleen kuukaus sitten ja se oli yks mun elämän hirveimmistä kokemuksista. Mä kävin läpi niin hirveetä henkistä helvettiä etten oo ollu sellasessa tunteiden pyörremyrskyssä koskaan ennen. Ilman tätä blogia ja kirjottamista mä oisin todennäköisesti ratkennu jo. Mä puran tänne paljon sellasta, mitä mä en koskaan julkaise. Joko ne on liian synkkiä, huonosti kirjoitettuja tai vaan niin yksinkertasta ajatuksenjuoksua ettei niistä saa kukaan mitään selvää.

Mutta muutama päivä 100 päivän jälkeen mä kirjotin jotain minkä julkasemista oon miettiny jo pitkään.

Joku saatto lukeakin tän. Se oli esillä n. 30min klo 1:40-2:10 jonka jälkeen otin sen pois. Syy miksi poistin tekstin näkyvistä oli yksinkertaisesti sen henkilökohtaisuus. Se antaa musta liian haavoittuvaisen kuvan. Mä pidän siitä, et ihmiset näkee mut rohkeena ja vahvana. Mutta Ylen ohjelman lanseeraamisen valossa mä luulen, että on aika kertoa mitä 100 päivää mulle teki:

 Valoa Kohti

Loppusyksy oli jostain syystä tosi raskas. Mua väsytti tosi paljon, mä en pystyny keskittymään mihinkään enkä tuottamaan mitään järkevää. Mä en oo kahteen viikkoon ees yrittäny luoda yhtäkään vaatetta. Mä en oo käyny salilla enkä lenkillä. Mä en oo tavannu oikeestaan ketään. 

Seuraava voi tulla kohtalaisen järkytyksenä joillekkin:

Mun on pakko myöntää, että mä oon aika huonossa jamassa tällä hetkellä. 

Mä en ois koskaan kuvitellu, kuinka vaikeeta mun on olla juomatta.
Ja mä myös tiedän, miksi: 

Mä en oikeesti osaa käsitellä mun tunteita ilman. 

Oon koko mun aikuisiän tarttunu pulloon aina, kun mikä tahansa muu tunne kuin ilo yrittää puskee läpi. Se on ihan sama onks se suru, ahdistus, pelko, ihastuminen, AINA, poikkeuksetta, mä oon upottanu mun tunteet lasin pohjalle. Ja nyt kun mä en enää voi, mua pelottaa. Ja sekin on tunne. 

Must tuntuu et mä halkeen kaikista näistä fiiliksistä mitä mul on. 

Mä oon surullinen, koska mun ystävät ei osaa enää soittaa mulle ku mua ei voi pyytää kaljalle.
Mä oon vihanen, koska asiat ei tunnu järjestyvän niinku mä haluisin.
Mä oon kauhuissani, koska mä päätin kirjottaa mun tunteista ja näin paljastaa maailmalle et mulla oikeesti on niitä. 

Mä oon ahdistunu, koska jokainen virhe minkä oon mun elämässä tehny tulvii mun mieleen enkä pysty enää sulkemaan niitä pois. Mä en pysty enää juosta baariin ihmisten keskelle ja unohtaa et mäkin epäonnistun välillä. 

Ja musta tuntuu, etten mä pysty kasaamaan palasia enää paikalleen. Musta tuntuu, että palaset tippuu mun kädestä enkä oo tarpeeks vahva enää nostamaan niitä ylös ja pistämään paikalleen. 

Ja silti mä pystyn. Koska alkoholia tai ei alkoholia, mikään ei oo muuttunut. 

Ja nimenomaan tätähän mä halusin. 

Tää on just se mihin mä tällä koko jutulla pyrin. Tää on just se, miten mä löydän itteni uudestaan. 

Ja mä luulen, et nimenomaan tätä mä tarviin. 

Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, mun on pakko käydä pohjalla, et mä voin nousta jälleen. 

Parempana ja uudempana. 

Ja siks kaikki nää negatiiviset tunteet jää kohta ilon varjoon. Koska vaikka tällä nimenomaisella hetkellä kun mä kirjotan tätä, mä itken kunnolla ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, mä tiedän, että huomen aamulla mä herään ja mun nousu voi alkaa. 

Koska mä oon vihdoin antanu itelleni luvan olla viallinen. 

Ja mä oon antanu itelleni luvan tuntea. 

Ja niin toivoa täynnä kun toi teksti onkin, tällä hetkellä, 120 päivän kohdalla, mä edelleen koitan kasata niitä paloja yhteen.

Matti Nykänen sanoi haastattelussa tohon 100 päivää ilman viinaa - ohjelmaan liittyen, että elämä alkoholin kanssa on ollut todella yksinäistä. Luulen, että 100 päivää ilman viinaa on Matille hyvää aikaa olla raitis kameramiesten ympäröimänä suorittamassa tehtäviä rahaa hyväntekeväisyyteen keräten, mutta henkilökohtaisesti mä en oo koskaan ollut niin yksin, kun sillä hetkellä kun alettiin lähestymään 100 päivää.

Mä en koskaan elämässä oo tuntenu itteäni yhtä haavoittuvaiseksi kun siinä hetkessä missä tajusin, ettei ihmiset nää mua enää samana ihmisenä.

Ihmisten silmissä mä en oo enää Heidi.

Tutuille ja tuntemattomille mä oon se tyttö, joka lopetti alkoholin käyttämisen ja kirjoittaa siitä blogia. 

Ja sitähän mä olen.
Mutta mä oon sitä tosi yksin.

Mun ympärillä on edelleen ne ihmiset jotka merkkaa eniten, se mun biologinen perhe ja se toinen jonka oon ite luonut. Ne on ne jotka seisois mun takana silläkin hetkellä kun mä päättäisin ottaa Voldemortin tavoin velhomaailman pakkohallintaan. Mut sen sisimmän kehän ympärillä ollut piiri ystäviä ja tuttuja on kadonnut kokonaan.

Ja se on hirveintä mitä tää alkoholittomuus on tuonut.

Se, ettei mun puhelin enää soi perjantai-iltaisin.
Se, ettei mua kutsuta enää minnekkään.
Se, ettei kukaan haluu mua mukaan baariin.

Jos mä olisin lopettanu tän yrityksen 100 päivän kohdalla ja ratkennu ryyppäämään, mä en ois todennäköisesti enää laskenu pulloa kädestä, niin paha mulla oli olla. 

Mitä tää kertoo suomalaisesta alkoholikulttuurista, että joudutaan lanseeraamaan tv-ohjelma ja sovellus, jotta saadaan ihmiset pysymään erossa viinasta?

Mitä tää kertoo suomalaisesta alkoholikulttuurista, että mä jouduin käymään läpi niin paljon henkistä pahaa vaan kolmen kuukauden juomattomuuden jälkeen?

Ei mitään hyvää.

Siksipä mä toivotan jokaiselle, joka tähän ylen leikkiin ryhtyy rutkasti onnea.

En suosittele 100 päivää kenellekkään, mutta nostan hattua rohkeille.

Huom.
 Mä en nyt edes yritä loukata kenenkään älykkyttää väittämällä, että tää on ainoa totuus. Mä en yritä sanoa, että kaikille käy samalla tavalla. Mä tiedän, että tässä konseptissa kannustetaan nimenomaan ryhtymään tähän yhdessä koska "ryhmässä raittius tiivistyy". Mä vaan haluan jakaa sen, mitä 100 päivää mulle antoi. Tai pikemminkin otti pois.

Mä en myöskään tiennyt mistä mä puhuin, kun kirjotin tätä.

(Syys-loka-)Marraskuu

Tästä blogista on kehkeytynyt tälläinen syvien mietintöjen ajatusketju ja aina välillä unohdan, että pointti oli se etten juo alkoholia. Vaikka mä saankin paljon kehuja siitä kuinka fiksu musta on tullu (mä haluisin huomauttaa, et mä oon oikeesti alunperinkin ihan ok nero), mä oon saanu myös paljon noottia siitä etten kerro mitä mulle kuuluu. Tästä syystä lupaan jatkossa summata kuun lopussa tai alussa edellisen kuun meiningit sanoin ja kuvin. Tähän siis nyt vähän syys-lokaa ja enemmän marraskuuta.

Mulle kuuluu tällä hetkellä oikeesti ihan mainiota.

Marraskuu meni jotenkin tosi nopeesti. Duunissa oli hullu kiire kokoajan kun huominen pikkujoulujuhla lähestyy. Mä myös tutustutin itteni alkoholittomien alkoholien salaiseen maailmaan ja mä tiedän kuinka mä oon aina ollu sillee: en tajuu miks kukaa ostaa alkoholitonta bissee pelkän maun vuoks, mutta tässä hetkessä mä haluun pyytää tätä järkkymätöntä mielipidettä anteeksi. Myönnän harvoin olevani väärässä, mutta tässä asiassa olin. 

Alkoholiton bisse rokkaa.

Mä myös kävin paljon teatterissa ja liian vähän salilla. Käytännössä en käyny salilla koko marraskuussa. Enkä lenkillä. Makasin sohvalla. Ja söin. Hups.

Sit näin kavereita ja ikävöin ihmisiä.

Ikävä on varmaan suurimmalle osalle tosi tuttua, mut mä ikävöin tosi harvoin. Jostain syystä marraskuu kuitenkin laukas mussa jotain ja pitkästä aikaa tunsin tätä inhottavaa, musertavaa tunnetta useampaakin asiaa kohtaan.

Mä kaipasin mun ensimmäistä kissaa, joka kuoli tammikuussa ja jota en ollu nähny moneen vuoteen. Se oli karvanen ja tyhmä mut tosi rakas. 

Kaipasin myös mun nykyisiä otuksia. Nanaa, Ramboa ja Ozzi Ozpornoa jotka on äidillä jota oli sitäkin ikävä (onneks se osaa sentään puhua puhelimessa). Neki on karvasia ja tyhmiä (okei Nana ja Ozzi on tosi fiksuja mut rambo onki mun idiootti). 

Kaipasin kesää. Sitä yhtä sosiaalisesti erittäin kiusallista naista joka muutti isolle kirkolle ja jätti mut tänne palelemaan (paskasanko) ja sit paria kesän aikana poimittua alkoholista jotka oisin voinu pitää muunakin ku kesäkaverina. Ne oli aika kovia tyyppejä.

Kaipasin mun vanhoja ystäviä. Niitä jotka unohdin kun muutin Savonlinnaan ja niitä jotka unohtu kun muutin Joensuuhun. 

Mutta kaikkein eniten niitä jotka jäi jälkeen kun lopetin juomisen. 

Ne on ihmisiä joiden kanssa kasvoin, mut mä osasin odottaa et nyt me ajaudutaan erilleen. Mä pelkäsin sitä ihan hirveesti. Se oli ainoo syy miks mä mietin et en ois lähteny tälle tielle. 

Mä sanoin tavallaan hyvästit jo kesällä ja hyväksyin asian itekseni: jos meidän tiet erkanee, ni sellasta sattuu elämässä. Ja sit just se tietenkin tapahtu.

Mut sit mä törmäsin yhteen näistä ihmisistä sattumalta muutama päivä sitten ja tajusin, etten tiedä onks tää sen arvosta.

Enkä tiedä vieläkään.

Loka-marraskuussa oli myös suuria iloja.

Ihminen, jonka mä oon tuntenu koko pienen elämäni meni kihloihin. Mä tiedän, kuinka pahasti se, että en usko rakkauteen on ristiriidassa sen kanssa, että häät on mun mielestä paras asia maailmassa mut siis häät isoimmat bileet mitkä ihminen koskaan järjestää. Ikinä. Bailukeisarina kysyny miten niistä ei vois olla pitämättä?

Sain myös vähän "fanipostia" jotka lämmitti mieltä ihan superhurjasti. Must on ihanaa (ja samalla ihan käsittämätöntä) et mun kirjotukset inspiroi ihmisiä ja saa näin paljon hyvää liikkeelle. Kiitos kaikille jotka ootte kaivanu mut facebookista ja anteeks jos en oo ehtiny vastaamaan. Lupaan parantaa tapani ja vastata kaikille! 

Ja sit voisin summaa miten menee noin niinku fyysisesti. 

Tosiaan, en oo mitenkään erityisesti muuttanu elämäntapoja muuten, kuin alkoholin suhteen. Käyn suunnilleen saman verran liikkumassa ja syön aikalailla samalla tavalla: säännöllisen epäsäännöllisesti.

Ensimmäiseen kuukauteen ei tapahtunut mitään. 

Kaikki sano et näytän jotenkin raikkaammalta. Mä vaan tunsin oloni väsyneeksi ja huonovointiseksi. Ainoa ero oli se, ettei yks (kaks) päivä(ä) viikonlopusta kulunu töhnässä.

Toisena kuuna alko sit tapahtumaan: mun naaman puhkes kukkaan.

Siis sitä finnien määrää. 

Jatkuvasti. 

Joka paikassa.

Se oli ihan käsittämätöntä. 

Mul ei oikeestaan koskaan oo mitään iho-ongelmia. Eka se nauratti mut sit se alko melkeen itkettämään. Nyt alkaa olemaan jo parempaan suuntaan mut AINA kun laitan meikkiä ne tulee takas.

Täs kolmannen kuun kohalla huomasin nyt sit oikeesti jotain fyysistäkin.

Reidet ja pohkeet on pienentyny.

Kaikki myös tuntuu pehmeämmältä.

Siis mullahan oikeesti on kaljavatsa. Tai vähintään oli. Sellanen kova ja pyöreä niiku vanhoilla miehillä. Siit ei saanu oikeen kiinni ees niiku jenkkakahvoista yleensä, se vaan oli siinä ja toimi huomattavan hyvin rumpuna. 

Nyt se antaa periks.

Nyt mä haluun huomauttaa kahdelle nuorelle miehelle jotka kutsuu mua kaljaposkeks, ettei samaa ilmiötä oo huomattavissa mun poskissa. Ne on edelleen ihan kovat.

Myös vaaka näyttää huomattavasti pienempää lukua.

Että sellainen fyysinen muutos menossa, kattellaan sit joulukinkun jälkeen uudestaan.

Tässä tätä nyt sit tälleen tiivistettynä. Koitan pystyä parempaan joulukuun lopussa ja oikeesti kans kertoa mitä oon tehny ja miksi!

Ja sit vastaan tosi kysyttyyn kysymykseen: saako muhun ottaa yhteyttä ja voiks mun elämää seurata jossain muualla?

Saa ja voi! 

Mulle voi pistää viestiä tulemaan Facebookiin: 

https://m.facebook.com/plopsi

Mä en ikävä kyllä hyväksy kaveriks jos ei oikeesti tunneta, mut pistä viestiä ni tutustutaan!

Voit myös laittaa sähköpostia osoitteeseen: kaksipistenolla@gmail.con 

Multa löytyy myös ask.fm jos haluut haukkuu mua anonyymisti: 

http://ask.fm/heidiplops/best

En oo viel vastaa mihinkään mut lupaan vastata jos joku vaivautuu kysymään.

Sit mun elämää voi seurata kahdessakin instagramissa:

heidiplops & kaksipistenolla 

Ja tottakai mä luen myös kaikki kommentit mitä saan tähän blogiin!

siinä noit nyt ois! Valitse itelles parhaiten sopiva ja tuu kertomaan mulle mitä kuuluu! 

Eroperheen kakara

Mä saan usein ja paljon palautetta siitä, miten rohkea ja itsevarma mä oon. Totta, mä heittäydyn helposti ja pelkäämättä uusiin tilanteisiin ja kannan itteni ylpeänä elämässä eteenpäin. Tästä on paljolti kiittäminen mun äitiä. Mun parhaat ystävät heittää tästä usein läppää jossa on todella paljon totuuden perää:

Mä oon vapaan kasvatuksen tuote.

Tää ei nyt tarkota sitä, että mä oisin elänyt ilman sääntöjä. Mä vaan sain tehdä itse omat valintani ja omat virheeni. Mua ei rankaistu kun mä mokasin, asiasta keskusteltiin. Mitä mä tein väärin, miksi ja mitä mä voisin tehä eri tavalla. Mä oon saanu oikeesti ison rangaistuksen vaan kerran elämässäni: mä ajauduin väärien ihmisten seuraan, mokasin liian pahasti ja jouduin muuttamaan Savonlinnaan. 

Se oli kuitenkin paras päätös mitä mun vanhemmat on koskaan tehny. 

Mä muutin uudelle paikkakunnalle tajuamatta, miten paljon mä vihasin sitä ihmistä jona sinne lähin ja miten paljon se muuttais mua. 

Ja mä oon tavannu suurimman osan mulle kaikkein rakkaimmista ihmisistä sen muuton ansiosta. 

Vaikka mun "vapaa kasvatus" vaati sen yhden ison mokan ja yhden ison rangaistuksen se on muovannut musta sen ihmisen mikä oon tänä päivänä. Mä oon periny mun äidiltä paljon hyvää: lähimmäisen rakkauden, kyvyn nähdä kaikissa ja kaikessa hyvää ja uskon siihen, että kun vaan heittäytyy ja antaa mennä maailma kyllä pitää sut pystyssä. Kyvyn elää hetkessä ja olla murehtimatta tulevaisuutta liikaa, se tulee sieltä kyllä omalla ajallaan. Mun äiti on selviytyjä joka ei anna paskimmankaan tilanteen horjuttaa itteään. Se on hienoin esimerkki mitä ihminen voi pyytää.

Ja oli mulla kuriakin vaikka se tulikin suurimmaksi osaksi mun isän puolelta. Mun vanhemmat eros kun mä olin ihan vauva vielä. Mä en tunne normaalia perhemallia. Mulle normaali perhe on sellanen missä veli asuu isän kanssa ja mä asun äidin kanssa. Tää ei oo mikään voieiraukkaparkaa niinku moni luulee. Miten mä osaisin kaivata mitään mitä mulla ei oo koskaan ollu? Mä elin tosi onnellisen lapsuuden kahdessa kodissa. 

Me kasvettiin mun veljen kanssa todella erilaisissa olosuhteissa ja siksi, vaikka me ilmeisesti näytetään melko paljon toisiltamme me ollaan luonteeltamme täysin toistemme vastakohtia. Mulla meni pitkään tajuta miksi mun isä ja veli on sellaisia kun ne on. Mistä niiden elämänarvot tulee, koska mä elin arkea niin eri tavalla. 

Mä tajusin vasta muutama vuosi sitten miten siisti tyyppi mun isä on.

Meil oli välillä tosi vaikeeta kun mä heiluin aikuisuuden kynnyksellä, mut nyt mä en vois pyytää parempaa isätytärsuhdetta. Mä oon periny mun isältä ne luonteenpiirteet joiden ansiosta jaksan yrittää kerta toisensa jälkeen uudestaan vaikka tuntuu etten osaa tai pysty: kurinalaisuuden, järjestelmällisyyden, ahkeruuden ja huumorintajun. Jokainen joka sanoo, että mulla on sairaan hyvät jutut, käykää kiitämässä iskää. Mulla meni liian pitkän tajuta kenen geeneistä mä sen sain. 

Miten kaks niin erilaista ihmistä koskaan kohtaa toisensa? Miten elämä ajo ne  yhteen? Siihen mä en osaa vastata, mutta ne kasvatti mut hyvin ja oikein, molemmat omalla tavallaan. Mä sanon sitä tosi harvoin, mut mun vanhemmat on ihan hullun hienoja ihmisiä ja mä rakastan niitä ihan hirveesti. Ne on molemmat uhrannu mun ja mun veljen eteen tosi paljon ja se on jotain, mitä mä en ikinä voi korvata. 

Äiti ja isä:
Kiitos siitä, että mulla on arvot kohillaan.

Tahdoimme

Kuten varmasti kaikki tiedämme, tänään perjantaina 28.11.2014, meidän valitsemamme kansanedustajat äänestivät tasa-arvoisen avioliittolain puolesta äänin 105-92 ja jo toista kertaa lyhyen ajan sisällä mä pidätin itkua. Tällä hetkellä oon ihan äärimmäisen onnellinen ja olisin antanu mitä tahansa, että olisin saanu seistä rakkaiden ihmisten kanssa kansalaistorilla jännittämässä. Vaikka prosessi on vielä kesken, otettiin me kansana suuri askel tänään eteenpäin.

Isot kivet vieri mun sydämeltä kun tajusin kuinka lähellä me jo ollaan. Ihan kohta meillä on oikeesti vapaus valita.

Sen lisäksi, että meitä ollaan vihdoin kuultu, kuuluu mulle muutenkin tosi hyvää. En enää nää painajaisia ratkeemisesta. Kokoajan ei tee enää mieli.

Nyt helpottaa. 

Toissa viikonloppuna olin ensimmäistä kertaa baarissa selvinpäin. Ja tää ei nyt siis oo ensimmäistä kertaa tän aloittamisen jälkeen vaan ensimmäistä kertaa mun elämässä. Se oli samalla hauskaa ja ihan hirveetä. Jos me oltais valittu joku baari, missä kaikki on niin kännissä ettei kukaan oo enää persoona vaan kyseessä on iso, haiseva ja kovaääninen kasa ois mul ollu ehkä oikeestikki tosi hauskaa. 

Toissapäivänä mä pistin kaksipistenollan ensimmäisen paketin postiin ja se tuntu hyvältä ja oikeelta. Tätä mun pitää tehä just nyt. Jotain mistä jää konkreettisesti jälki, hyvä mieli mulle ja muille. 

Mutta kaikkein onnellisin oon just nyt ja tässä hetkessä.

Kuvittelin aina, että kun tää päivä koittaa mä nousen mun kallioille, avaan kaljan ja huudan kunnes kaikki varmasti ymmärtää kuinka hyvin meillä asiat nyt on. Tänä onnen ja rakkauden päivänä mä avaankin muumiskumpan ja nostan ystävien kanssa maljan uudelle kämppikselle, uusimman star warsin teaser trailerille, vapaudelle ja tasa-arvolle. 

Koska kun me tarpeeksi tahdottiin, meidän tahtoa kuunneltiin.

Vapaus valita

Mä aion nyt puuttua. Mä aion puuttua niin tosissani, että tuntuu, koska nyt en jaksa enää olla hiljaakaan.

Mä en yleensä ota näihin asioihin kantaa julkisesti. Suurin syy on se, että nää aiheuttaa ihan liian kiivaita ja raskaita keskusteluita joissa viimeiset argumentit yleensä on "nokun sä oot tollanen idiootti joka haisee pahalta niin et sä tajuu" tyylisiä ja eihän sellasia keskusteluja jaksa kukaan loputtomiin käydä.

Mut nyt alkaa menemään tunteisiin.

Me asutaan Suomessa. Eritelläämpä tätä vähän:

Me ollaan maa, jota muutamia kymmeniä vuosia sitten pidettiin vähän jälkeen jääneenä. Mä ymmärrän sen täysin, koska meiltä on aikojen saatossa karannut maailmalle satoja postikortteja hymyilevistä lappalaisista poronhoidossa. Sit demokratia soi meille euroopan ensimmäisiä naispresidenttejä. Sit maailma sai tiedon Suomen koulutusjärjestelmästä ja johan me oltiin ihan huippuja. Ja sit me oltiin maailman kahdeksanneksi paras maa asua. Ja sit me esiteltiin maailmalle Angry Birds. Ja sit me oltiin maailmankartalla. Ja sit me oltiin nousussa. Ja yhtäkkiä suomesta puhuttiin ja me oltiin kova maa jossa asui hyviä tyyppejä ja Helsingin katumuoti rokkas. Ja me bailattiin täysiä ja kaikki halus olla me. Mut yhtäkkiä meil olikin miespresidentti mikä tottakai on ihan fine, mut niin monella muullakin oli, ettei se ollu enää niin hienoa. Ja me oltiin enää viidenneksi paras koulutusjärjestelmä. Ja me menetettiin Nokia ja kaikilla meni hermo Angry Birdsiin. Ja tän kaiken ois viel kestäny. Me oltais viel voitu tuulettaa et me ollaan maana tosi ok kaikesta huolimatta.

Mut sit me äänestettiin tasa-arvoista avioliitolakia vastaan.

Ja kaikki meni vituiks.

Mä oon ihminen, joka puhuu aina rakkautta vastaan. Mä pelkään parisuhteita ja mä pidän avioliittoa julmana pilana. Mä oon aina sanonu, etten usko et maailmassa on rakkautta joka voittaa kaiken. Ja mä oon saanu tämän mielipiteen ilmaisusta muunmuassa kengästä päähän.

Mut mä oon nähnyt kaiken voittavaa rakkautta. Mä oon eläny sen keskellä.

Mulla on perhe joka rakastaa mua ehdoitta.
   Mulla on ystäviä jotka seisoo mun takana tilanteesta riippumatta.
      Mulla on ihmisiä jotka kaiken sen pahan jälkeen mitä ne on kokenu yhä uskoo rakkauteen.

Mulla on ympärillä kansalaisia, jotka rakastaa niin paljon, että ne on valmiita uhraamaan oman vapautensa valita kunhan ne saa viettää loppuelämän sen ihmisen kanssa kenet ovat itse valinneet. He ovat valmiita sanomaan tahdon ja astumaan yhdessä epäinhimilliseen vankilaan jota muut kutsuvat avioliitoksi.

 Ja mulla on ympärillä ihmisiä, jotka ois valmiita luopumaan tästä vapaudesta, mutta Suomi, rakas sivistysvaltiomme, ei suo heille tätä mahdollisuutta vain, koska heidän alapäänsä näyttävät liikaa toisiltaan ja joku unohti asentaa ihmiseen mahdollisuuden lisääntyä ilman kivespussin ja kohdun yhteistoimintaa.  

Mä oon satoja kertoja kuullu lauseen "Suomi on vapaa maa!". Missä se vapaus on nyt?

Sinä päivänä kun mä huomaan, et oon valmis luopumaan mun vapaudesta mä vaadin vapautta valita kenen kanssa mä siitä luovun. Sukupuolesta riippumatta.

Parasta sinkkuna olemisessa on nimenomaan vapaus valita. Vapaus valita meenkö leffaan vai lähenkö muutenvaan Tallinnaan. Vapaus valita missä vietän lomat, vapaus valita onko tänään baari-ilta vai koti-ilta. Vapaus valita kenen mukaan lähden ja mistä syistä. Vapaus valita ilman, että tarvitsee ajatella toisen rahoja, menoja tai huolia.

Ja nyt multa on riistetty vapaus valita!

Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen jolla on maksuhäiriöitä.
Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen joka on mua 50 vuotta vanhempi.
Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen jolla on perheväkivaltatausta.
Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen jonka haluun naida vaan koska sil on rahaa.
Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen jolla on rikosrekisteri.
Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen joka käskee mun tehä sille sämpylän ja olla hiljaa.
Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen joka on kykenemätön lisääntymään.
Valtio ei sanois mitään, jos mä löydän miehen.

Mä saisin astella kirkon läpi jokaisen näiden luokse ilman, että kukaan kyseenalaistaa meidän avioliittoa.

Mutta auta armias jos mä löydän rinnalleni koulutetun, työssäkäyvän, rakastavan, ruokaalaittavan, siivoavan ja kaikin puolin täydellisen kauniin naisen niin Valtio on sitä mieltä, et ei oo ok ota mielummin se perheväkivaltataustainen mies koska sillä on ylimääräisiä killuttimia jalkojen välissä.

Siis mikä tässä nyt on niin vaikeaa Suomi?

Nyt mulle vapaus valita välittömästi.

Joku päivä mä tahdon sanoa tahdon, mut mä tahdon itse valita kelle mä sanon tahdon.

Koska mä aion rakastua ihmiseen, en biologiseen lisääntymiskykyyn.

Antakaa kaikille vapaus valita.

Koska kunnes tasa-arvoinen avioliittolaki menee läpi, Suomi ei oo yhtään ok.

Ja ennekuin kommentoit typerän ja väärän mielipitees, sinä idiootti joka haiset pahalta, käy lukemassa mitä Juhani Mykkäsellä oli sanottavaa viime viikolla aiheesta painamalla tätä. Jos sen jälkeen olet vielä sitä mieltä, että me molemmat olemme väärässä olet tervetullut jakamaan mielipiteesi. 

Suomi on kuitenkin, kaikesta huolimatta, vapaa maa.

Vapaaehtoistyö

Pari postausta sitten mä puhuin hyväntekemisestä ja siitä, kuinka tärkeetä ois, että me kaikki otettais itteämme niskasta kiinni ja autettais toinen toistamme. Oltaisiin oikeasti läsnä ja pyrittäisiin kohti parempaa huomista. Mä lupasin ryhtyä sanoista tekoihin.

Ja mä ryhdyin.

Mä ilmoittauduin vapaahetoiseksi.

Tänä aamuna mä kävin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen vanhuksille ja mä lähdin sieltä pois itkua pidätellen. En koska se ois ollut hirveetä. En koska mulle oltiin ilkeitä. En koska se ois ollut jollain tavalla surullista. Mä lähdin sieltä äärimmäisen onnellisena. Niin onnellisena, että se sai mut, ihmisen joka ei itke koskaan, liikuttumaan.

Se tunne, kun vanhus joka ei pysty enää itse lukemaan, joka ei näe, ei vain kykene, puristaa kättäsi ja kiittää koko sydämensä pohjasta sinua siitä, että kävit lukemassa hänelle on tunne, jota mä en pysty sanoin kuvailemaan. Siinä katseessa jonka sain oli puhdasta vilpittömyyttä. Puhdasta kiitollisuutta. Mä vaan luin päivän Hesarin. Mä en tehnyt mitään suurta. Mä vaan lukasin muutaman uutisen. Mulla meni siihen alle tunti. Mutta hänelle se oli suurta. Hänelle se oli tärkeää. Ja ensimmäistä kertaa mun elämässä mä tiesin, että nyt mä oon tehny oikean valinnan. Nyt mä oikeesti teen jotain mikä merkitsee. Mä katoin häntä silmiin ja lupasin tulla takaisin. Ja mä myös menen.

Ja kun mä pääsin bussipysäkille mä pidätin itkua. Ja mun sydämeen sattu onnesta.

          Mä suosittelen vapaaehtoistyötä lämpimästi kaikille.

     Lisätietoja Espoon vapaaehtoistyöstä saat täältä.
Ja avoimet vapaaehtoistyöpaikat Espoon seudullta löytyy täältä.

Tästä pääset tutustumaan Helsingin ja Vantaan tarjontaan. Ja jos sä luet tätä jossain muualla niin naputtele googleen paikkakuntasi nimi ja perään vapaaehtoistyö.

Tämän lisäksi mä menen huomenaamulla ensimmäiseen osaan Punaisen Ristin ystäväkurssia. Suomen Punainen Risti kouluttaa jäseniään (ja myös ulkopuolisia) toimimaan vapaaehtoisina ystävinä yksinäisille. Tämä tarkoittaa siis vanhuksien lisäksi myös muita syrjäytymisvaarassa olevia kuten maahanmuuttajia tai kehitysvammaisia. Ystävä voi toimia myös vankilavierailijana tai vapaaehtoisena sairaalassa.

     Lisätietoja Suomen Punaisen Ristin ystävätoiminnasta löydät täältä.

Ja sitten viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä on asia mikä mun olis varmaan pitänyt mainita jo niin miljoona kertaa koska tää on ollut tiedossa aina siitä lähtien, kun ajatus kaksipistenollasta alkoi muhimaan: koska mä en todellakaan ole suunnitellut tienaavani tällä, vaan tekeväni jotain mistä mä pidän, mä haluan jakaa tästä saamiani rahoja muualle. Muualle tässä tapauksessa ovat vanhukset, lapset ja eläimet.

Jokaista myytyä kymmentä euroa kohden lahjoitetaan tuotteesta yksi euro hyväntekeväisyyteen. 

Kohdetta mä haluan vaihtaa mahdollisimman usein mutta kuitenkin niin, että kaikki niin sanotusti saavat osansa.

Tän kaiken mä oon saanut aikaiseksi parissa viikossa.

Vapaaehtoistoiminta ei vaadi sulta paljoa. Se vaatii vain ja ainoastaan niin paljon kuin sä pystyt antamaan. Jos sä pystyt antamaan yhden päivän kerran kahteen kuukauteen se on ihan ok. Sekin auttaa. Kaikki aika ja tuki mitä sä pystyt antamaan auttaa.

Ja jos ei sitten muuta, niin luvatkaa edes hymyillä kerran päivässä tuntemattomalle.