Vichyä viikonloppuna, puhdas omatunto maanantaina!

Mun blogilla oli viime kuussa lähes 1000 lukijaa. Se on aika huima määrä ja osa teistä onkin ottanut muhun yhteyttä. On ihanaa lukea kannustavia viestejä ja muiden kokemuksia alkoholittomuudesta.

Yksi näistä yhteyttä ottaneista on Joni.

Joni oli joidenkin mutkien kautta törmännyt mun blogiin ja lähetti tsemppiviestin jossa kertoi olleensa itse jo lähes 5kk alkoholittomana. Joni myös haastaa muita mukaan.

Joni kuvasi aiheesta videon ja lisäsi sen facebookiin. Videolla hän kiteyttää hyvin alkoholinkäytön ongelmat. Totta on, että alkoholissa on plussia, mutta paljon on myös miinusta. Tarkoituksemattomasti Jonin toimet sysäsivät liikkeelle ystäviä ja tuttuja jotka ryhtyivät leikkiin mukaan. Yhden miehen esimerkki valoi (ja valaa) rohkeutta muihin.

Uhratkaa 7min elämästänne ja tsekatkaa mitä hänellä on sanottavana. Kokeilkaa itse pari kuukautta. Mulla tulee se täyteen tämän viikon sunnuntaina ja olo on sen mukainen. Hyvä, raikas ja terve. Puhdistunut. Ottakaa Jonista mallia. Ottakaa musta mallia. Antakaa itsellenne päihdevapaat viikot.

Video löytyy täältä.

Jonia myös haastateltiin turunsanomiin. Pätkän siitä voi lukaista täältä.

Ja jos luet tätä, jätä kommentti. Pistä koodia facebookissa tai googlessa. Mä haluun tietää keitä te ootte.

Mä haluun tietää keille mä kirjotan.

ps. harmaa vihdoin

kaksipistenolla

Kuten mä oon jo aikasemminki mainunnu, mä oon ollu ihan sairaan kiireinen kotona ja sen ulkopuolella ja luulen, että nyt vois alkaa olemaan aika paljastaa syy:

Tammikuusta 2015 toimintansa aloittaa 2.0, käsityönä kierrätysmateriaaleista tehtyjen vaatteiden ja asusteiden nettihuutokauppa. 

Tää on ollu aika hullu projekti ja vieny ihan sairaasti aikaa (ja rahaakin joitakin roposia) mut samalla tää on ollu ihanaa ja parasta. Koko juttu sai alkunsa viime kesänä, kun vitsillä heitettiin rakkaan ystäväni Rosan kanssa ilmoille ajatus yrityksen perustamisesta. Mietittiin et millasesta jutusta vois olla kyse ja jotain vaan klikkas kierrätysvaatteiden kohdalla. Ajatuksesta tuli mulle pakkomielle ja pikkuhiljaa se alko muuttumaan mun päässä todellisuudeksi: mä voisin oikeesti pystyä tähän.

Mä suunnittelin ja ompelin jo pienenä nukeille ja nalleille vaatteita. Vähän varttuessa halusin ruveta vaatesuunnittelijaks. Siitä syystä mulla on ompelukone, sovitusnukke ja taitoja ja kykyjä käsitellä kangasta. Jossain vaiheessa se unelma sai väistyä näyttelemisen tieltä, mutta tän kautta mä oon taas löytäny käsillä tekemisen ilon ja muistanu, miks mä halusin suunitella vaatteita. On aika uskomaton tunne kun omissa käsissä syntyy jotain kaunista. Vielä parempaa on oikeesti nähdä se mitä on tehny jonkun toisen päällä. Se on konkreettisesti oman työn hedelmien ihailua ja se, että voi olla ylpeä omasta tekemisestä on paras fiilis maailmassa.

Aloin selvittämään miten homman vois hoitaa mahdollisimman vähällä sitoutumisella. Kyse on kuitenkin (ainakin tällä hetkellä) ennemminkin harrastuksesta kuin oikeasta työstä, mutta kaikkien näiden vaatteiden jättäminen vaatekaapin pohjalle käyttämättömänä lojumaan ois puhdasta haaskausta. Pienen selvittelyn jälkeen asia oli selvä: ensi vuoden alusta ryhdyn myymään käsitöitä toiminimettömästi verkossa ja kirpputoreilla. Verottajalle haluan huomauttaa tässä välissä, että tiedän myös käsitöiden olevan veroituksen alaisia, ja että kaikki tullaan kirjaamaan ylös ja ilmoittamaan veroitukseen korrektisti.

Viikonloppuna me käytiin nappaamassa ensimmäiset promokuvat meijän ihanissa mökkimaisemissa.

Paikka jossa tuotteet tullaan myymään, sekä samalla viralliset facebooksivut, löytyvät täältä.
                        Käykää tykkäämässä!

Tämän lisäksi pikkuhiljaa alkaa pyörimään mun DIY blogi joka taas löytyy täältä.
(HUOM! sivut tulevat toimintaan vasta muutaman päivän sisällä)

2.0 blogiin tulee DIY ohjeita ihan laidasta laitaan aina kodin sisustuksesta vaatteisiin ja koruihin tai vaikkapa leivontaan. Jos on jotain mielessä ehdotuksia otetaan vastaan!

Apua miten ihanaa elämä on.

Tässä vielä esimakua siitä, millasta settiä kaksipistenollassa tullaan myymään!

Tykätkää, olkaa kauniita ja olkaa ihania. Nauttikaa elämästä ja kierrättäkää. 

Älkääkä pelätkö toteuttaa unelmia!

Kuukausi takana, yksitoista edessä.

En kirjottanu viimeviikolla mitään, koska oon ollu ihan hullu toimijaihminen. Mun mysteeriprojekti pitää mut kiireisenä himassakin ja jotenki tuntuu, et mul on ihan sairaasti enemmän tekemistä kun sillon, kun vietin kaikki viikonloput kreisibailaamassa. Viiikoissa loppuu tunnit kesken. Tässä kuitenkin kuvia parin viikon varrelta ja lupaus, et paljastan vihdoin tälleen julkisestikkin mitä oon tässä menneillä viikoilla puuhaillu heti syysloman jälkeen joka päättyy siis 20.10.! Hui oon vielki aika liekeissä.

Huomasin myös, että syyskuun lopussa tuli kuukaus täyteen tätä alkoholittomuuden vuoristorataa. Rehellisiä plussia: jaksaa enemmän, on raikkaampi olo, viikonloppu ei tunnu loppuvan liian lyhyeen, rahaa jää enemmän sukanvarteen. Viellä rehellisempiä miinuksia: kaljaa tekee mieli 24/7 erityisesti perjantaisin, sosiaalisia kontakteja on kadonnu tosi paljon ku en oo vuosiin soitellu muuta kun kaljaseuraa, en oo ihan varma onks tää tän kaiken arvosta. 

Kyllä, mun tekis mieli soittaa vanhoille frendeille ja lähtee ottamaan se yks bisse.
Se ois niin helppoa.

Se ois niin yksinkertasta.

Mut mä en alottanu tätä luovuttaakseni heti kun ekat bileet alkaa.

Enää  10,61 kuukautta.
              46,41 viikkoa.
                   323 päivää
                       7752 tuntia
                           465120 minuuttia
                            tai 27907200 sekuntia mun seuraavaan kaljaan.

Rutiininomaista arkea ja ihania viikonloppuja

Mä huomaan kirjottavani vaan viikonloppujen jälkeen, mut siihen on ihan selkee syy:

Mun päivät kulkee aika samaa rataa arkisin.

Meen maanantaista perjantaihin aamulla töihin ja pääsen vast myöhään iltapäivällä. Illalla ei sit oikeestaan jaksakkaan tehä muuta kun syödä ja olla mut tarviiks elämässä oikeesti muuta tehdäkkään jos ei muuta jaksa. Otan elämyksiä irti sit vaikka viikonloppuna. Tai viimeestään ensvuonna. Mut tänä viikonloppuna mä kyl tein ihania asioita.

Perjantaina mä vaalensin farkkua kloriitilla. Niist tuli aika hienoja vaik olinkin ihan liian laiska lukemaan yhtään mitään ohjeita veden ja kloriitin suhteista tai värjäystekniikoista. Mä muutenkin teen asiat aika silleen "no kokeilemallahan se selvii"-tyyliin et tää ei todennäköisesti yllättäny ketään mua henkilökohtaisesti tuntevaa ihmistä. Kokeilin myös erilaisia kuminauhaväkerryksiä (Kokeilu on tässäkin kohtaa erittäin hyvä sanavalinta koska enhän mä jaksanu tähänkään mitään ohjeita tsekata, maalaisjärjellä ihmiset) ja niistä tuli tosi upeita. DIY for life.

Lauantaiaamuna iskä nappas mut sairaan aikasin kyytiin talkoilemaan sen uudelle mökille. Pääsin sinne käymään sillon ekaa kertaa ja se oli kyl aika upee mesta. Se ostettiin kaikkine roinine päivineen ni mä (Lautojen kantelun jälkeen. Kukaan ei oo koskaan kertonu kuinka perkeleesti laudat painaa..) pengoin vähän nurkkia ja löysin maailman ihanimman keinutuolin. Se on sairaan levee ja matala ja jotenki spesiaali. Jos mä oisin kaluste, mä oisin se tuoli. Adoptoin sen heti omaks ja ilmotin kunnostavani sen. Muutaman naulan ehinki jo siinä ennen lähtöä vetästä irti. Siitä tulee maailman ihanin kaluste.

Sunnuntaina mä nukuin pitkään (Koska laudat) ja lähin sit hoitelemaan vähän pakollisia asioita. Illansuussa suuntasin asekeleeni kohti rakkaan ystäväni Aliisan uutta kotia. Koska kyseinen ystäväni täytti ruhtinaalliset 22-vuotta söin vähän brunssinjämiä (Terkkuja vaan kaikille darrasankareille jotka oli pyöriny siel koko päivän, antaisin puol valtakuntaa yhdestä oluesta) ja sitten suuntasimme kulkumme kohti Kruunuvuoren rantaa öljysäiliöitä 468 katsomaan performanssia Tulva. Jätän puhumatta tästä sen enempää, koska kyseessä oli vihoviimeinen esitys ja miksi arvostelemaan mitään mitä ette kuitenkaan enää voisi nähdä ja muodostaa omaa mielipidettä. Sanottakoon sen verran, että esitys oli esteettisesti upea ja vaikuttava kyseisessä tilassa. Parempaa paikkaa he eivät olisi voineet viimeisille esityksille löytää. Sisällöllisesti se tarvitsisi niin syvää ja kerroksittaista analyysiä, etten sinne asti jaksa mennä.

Vaikka on ihana nähdä ystäviä, tulee siitä hieman haikea olo. Monilla puhaltaa uudet teatterituulet harrasteliteattereiden ja koulun merkeissä ja joudun muistuttamaan itselleni, ja välillä myös muille, että tein kesällä tietoisen valinnan:

En edes hakenut.

            Päätin, että on aika keskittyä itseeni ja siihen mitä mä haluan. 

Tätä on ollut todella vaikea myöntää, mutta vuosi Joensuussa ajoi mut aika loppuun. Tiedän, että tein paljon duunia pyytämättä ja tiedän, että tein itse valinna olla jakamatta sitä duunimäärää muille. Tiedän, että muhun on helppo tukeutua koska mä oon tarpeeksi vahva kantamaan myös muiden huolet ja tiedän, että kannan välillä vähän liikaa.

Mä en kuitenkaan kadu mitään.

En yhtäkään hetkeä jonka mä vietin siellä, en yhtäkään ihmistä kenet mä tapasin enkä yhtäkään tekoa jonka tein. En yhtäkään ilon tai surun uutista. En yhtäkään mokaa. Mä en kadu, että otin vastuuta ja autoin jaksamaan, autoin tsemppaamaan sillonkun muilla ei välttämättä ollut enää kykyä siihen.

     Mut mä oon väsynyt. Ihan tosi väsynyt. 

Ja mä tarviin nyt aikaa olla vähän itsekäs.

Ja mä oon onnellinen, että tein kesällä tän valinnan.

Kohti parempaa huomista

Mulla on ollut ihan hirveesti aikaa ajatella viimeaikoina. Yks syy on se, et en viiti lähtee viel viikonloppuna ulos, koska baarittakin tekee hirveesti mieli joten mulla on viikonloput aika vapaata meininkiä himassa. Toinen on se, että mulla on 1,5 tunnin duunimatka bussilla joten sielki tulee pohdittua aika reilusti asioita. Mulla oli myös pakotettu älypuhelinlakko, joten mulla oli aikaa kattoo ympärilleni pari viikkoa ja mä huomasin jotain minkä olin unohtanu:

Mä oon ympäröity ihmisillä. Kaiken kokosilla, näkösillä ja maalaisilla. Surullisen moni tuijottaa nykysin puhelimiaan joka paikassa mutta ne harvat jotka ei teki samaa kun mä, tarkkaili ja katseli. Havaitsi maailmaa. Ja jos meidän katseet kohtasivat hymyili ja oikeesti, ykskin hymy, keltä tahansa, millon tahansa, voi pelastaa päivän ja sitä ajattelee lämmöllä iltaan asti. 

Lehdistä saa lukea nykypäivänä pienistä arjen teoista. Työntekijä puolustaa puolustuskyvytöntä kassan jonossa, joku laittaa rahaa toisen tuulilasiin kirjekuoressa ja yks auttoi vanhusta pikaruokaravintolassa. Hienoja juttuja, nostan toimijoille, heikommanpuolustajille, hattua, mutta nää on asioita miden ei pitäis ees ylittää uutiskynnystä. Näiden pitäis olla itsestäänselvyyksiä. Niistä ei pitäis joutua uutisoimaan.

Se, että ne päätyy uutisiin kertoo siitä, että lähimmäisenrakkaus, tuntemattoman auttaminen tai edes puhuminen tuntemattoman kanssa on melkeen tabuja. Kenen tahansa pitäis pystyä siihen. Avaamaan suu. Ojentamaan auttava käsi. Kysymään onko kaikki hyvin. Mä tiedän, että suomalaiset on muka kansaa jotka viihtyy yksin mut se on puhdasta paskaa. Ei kukaan halua olla yksin. Ei kokoajan. Maailmassa on ihan liikaa pahuutta päällä ilman, että me pahennetaan sitä sivuuttamalla pienet teot, unohtamalla kohteliaisuudet ja välittäminen. Mä oon kyllästynyt olemaan itsekäs.

              On aika ryhtyä sanoista tekoihin.

Tästä lähtien mä henkilökohtaisesti pyrin olemaan tuijottamatta mun puhelinta ja keskityn maailmaan ja elämiseen. Tästä lähtien mä pyrin puhumaan ihmisille mun ympärillä. Kuulemaan. Kokemaan. Tutustumaan. Mä pyrin auttamaan. Koska mulla on kaikki hyvin, miksen mä vois käyttää aikaani varmistamalla, että muillakin on.

Mulla on jo ideoita, mitä mä aion tehdä. Ja nyt mä haastan kaikki muutkin miettimään samaa. Mitä sä voit tehdä? Ainakin varmasti jakaa sen yhden hymyn päivässä.

Alkoholistiko.

Alotetaan sillä, että miten menee. No, mitäpä tässä. Nään painajaisia siitä, että rekahdan. Heräsin viime yönä kylmään hikeen ja tärinään. Näin unta jostain ihan hulluista kreisibailuista ja se tuntu liian todelliselta joten kun mä heräsin olin ihan varma et ok, kestin alle kaks viikkoa, kukakohan voitti vedon. Mutta tässä sitä edelleen rullataan.

Eka viikonloppu takana, eikä oikeestaan tuntunu missään. Ei sen varmaan vielä kuulukkaan tuntua, mut mä oon sellanen luonne, että jos joku (ihan sama onks se minä vai muu) kieltää multa jotain mä tarviin sen. Mä ajattelen sitä kokoajan. Mä en voi olla ilman sitä. Kiellä multa jotain, niin mä varmasti teen sen. Sellanen mä oon aina ollu ja oon jo hyväksyny et sellanen mä tuun aina olemaan. Mut oon positiivisesti yllättynyt kuinka haluton oon ollu lähtemään oluelle. Kai tätä on puitu ja mietitty nyt niin pitkään, et mun aivotkin on hyväksyny sen et tällä kertaa mun päätä ei käännetä. En sortunu edes vaikka Elsa (joka muuten on mun kämppis, duunikaveri, bestfriendforevahh, järjen ääni, mitä näit nyt on) tyhjens viikonloppuna meijän viimesiä viinivarastoja. Quote: "Mä en tee tätä itsekkäistä syistä, sua ajatellen nää pitää juoda pois ennenku sulle iskee paha alkoholin himo". Saattaa kuulostaa vittuilulta, mutta todellisuudessahan se oli kaikkea muuta. Se oli osoitus siitä, ettei Elsa anna mun päätöksen vaikuttaa itseensä tai meidän ystävyyteen. Ettei se aio olla yks niistä "no emmä tiiä voitsä tulla ku sä et juo" ihmisistä. Et se antaa mun tehä tän painostamatta ja sanomatta jatkuvasti et "joks tekee mieli" tai "ota nyt ei yks haittaa". Just tän takia mä pidän lähellä just ne ihmiset ketä ite haluun. Koska ne antaa mun olla oma itseni just niin kun mä ite parhaaks nään. Ja tää on se, minkä koen parhaaks just nyt.

Sit asiaan jote kyseltiin paljon kesällä kun kerroin tästä. Jota puitiin ja keskusteltiin ja joka kerta jouduin selittämään itseäni ja valintaani uudelleen ja uudelleen. Kuinka helppoa oiskin vedota tähän jos se ois totta, mutta näin ei vain ole. Mä haluun painottaa tätä vain kerran, enkä palaa tähän enää uudestaan:

En ole alkoholisti.

Mä en halua loukata ketään tämän asian kanssa todellisuudessa kamppailevaa ihmistä väittämällä mitään muuta. Mä pystyn olemaan juomatta ilman ahdistusta, vierotusoireita, mitään minkä kanssa todellisuudessa alkoholistit kamppailevat. Mä en käy kokouksissa. Riskirajat olen kuitenkin ylittänyt monesti, sitä en edes yritä kieltää. Päihdelinkin mukaan suositeltu kerta-annosmäärä naiselle on 5 annosta. 0-2 annosta päivässä. 0-16 annosta viikossa. Nämä kaikki on todennäköisesti tultu ylitettyä muutamaankin otteeseen elämäni aikana. Kyse ei kuitenkaan ole alkoholismista eikä siitä, että olisin alkoholin väärinkäyttäjä. Kyse on siitä, etten ole alkoholin oikeinkäyttäjä.

Viime vuoden vietin koulussa, jossa oli alkoholin nollatoleranssi. Ollaksemme nyt täysin rehellisiä, ei siellä mitään nollatoleranssielämää vietetty, mutta virallinen linja oli tämä. Humalaihakuisten juomisten kerrat vähentyivät kuitenkin 90% lukioajasta. Tämän jälkeen vietin kesäni duunissa, jossa olin käytännössä kaikki viikonloput kiinni, joten eipä tullut kesälläkään rellestettyä mielinmäärin. Tästä syystä moni onkin ihmetellyt valintaani ryhtyä tähän juuri nyt, kun alkoholinkäyttöni on verrannollisesti aikaisempaa katseltuna ollut hallinnassa jo reilun vuoden. Kuitenkin juuri tästä syystä ryhdyin tähän nyt. Se, että ajauduin eroon piireistä joissa harrastetaan humalahakuista juomista joka viikonloppu avasi silmäni sille, ettei se ole normaalia. Yllättävää kyllä, se, että mokailin harvemmin aiheuttaa suurempia morkkiksia. Kun vertaan nykyistä elämääni siihen mitä se oli lukiossa saa minut haluamaan tätä juuri nyt. Kyse ei siis ole siitä, että olisin saavuttanut pohjan. Että heiluisin alkoholismin reunalla ja pelkäisin tippuvani väärälle puolelle. Ei sinne päinkään. Kyse on siitä, että olen päässyt tarpeaksi kauas reunalta. Olen tarpeaksi lähellä raittiutta tietääkseni, että pystyn tähän. Juuri nyt ja näillä välineillä mitä minulla on.

Ja sitten näin viimesenä mainittakoon, että ostin vihdoin uuden puhelimen pöllityn (long story) tilalle. Se tekee mut vähän liian onnelliseks, ottaen huomioon et sekin on vain materiaa.

Kuka & Miksi?

Koska mä oletan, että jonkun ihmeellisen mutkan kautta tätä päätyy joskus lukemaan joku muukin kuin ne, jotka tuntevat mut henkilökohtaisesti on varmasti reilua kertoa snadisti kuka tällä puolella ruutua yrittää uusiin elämäntapoihin sopeutua. Sen lisäksi haluun syventyä vähän enemmän tähän syy-seuraus kysymykseen jota vähän jo ensimmäisessä postauksessa pohjustin eli miksi mä rupesin tähän ja mitä mä toivon saavani tästä vuodesta irti.

Eli kuka?

Heidi. Syntynyt blondina, kasvanut bruneteksi. Ikää kertynyt 22 lyhyttä vuotta joiden aikana olen ehtinyt tehdä paljon mutten tarpeeksi. Ydinperheeseen kuuluu veli, äiti, isä, isän avovaimo sekä tämän tytär. Vähän laajennettuna mukaan tarttuu isovanhemmat, vanhempien sisarukset sekä omat serkut. Ja sitten on se pieni ryhmä ihmisiä, jotka olen valinnut itse. Henkilökohtaisesti roikotan mukana mielummin muutamaa läheistä, rakasta ihmistä joiden haluan seisovan rinnallani kaikissa elämän pienissä ja suurissa hetkissä kuin isoa määrää hyvän päivän tuttuja. Tähän kyseiseen perheeseen jonka jäsenet olen itse poiminut tulette varmasti törmäämään tämän vuoden aikana. Erikseen mainitsemattakin he todennäköisesti tietävät keitä ovat.

Olen Espoon kasvatti. Täällä ollaan asuttu aikalailla samassa talossa aikalailla koko elämäni ajan. Nykyisin asun lapsuudenkodissani kahden kämppiksen ja yhden vakituisen koiran kanssa. Hartaasti toivon, että saisin toisen vakituisen koiran pian kotiin, sillä mun vauva on ollut äidillä hoidossa jo yli vuoden. Miksi? No kevyellä aasinsillalla voidaankin loikata koulutkseen.

Valmistuin lukiosta joulukuussa 2013. Siinä vasta oli muuten alkoholilla pilatut ylppärit. Lukiotaival oli kohtalaisen pitkä, 4,5 vuotta, mutta suoritin sen kuitenkin melko hyvin arvosanoin loppuun ja tästä olen ylpeä. Monta kertaa olin luovuttamispisteessä, mutta painoin kuitenkin läpi. Syy miksi koirani on äidillä liittyy edellisvuoteen sekä tulevaisuuden haaveisiini. Jossakin kohtaa elämässäni toivon löytäväni itseni tekemästä duunia teatterin parissa. Tästä syystä viime syksynä pakkasin tavarani kasaan ja muutin susirajalle opiskelemaan näyttelijäntyötä Teatteri Rajarikkoon. Mennyt vuosi oli yksi elämäni upeimmista kokemuksista ja sain siitä todella paljon irti. Halu on edelleen kova ja keväällä mennään taas pääsykokeisiin.

Ja sit miksi?

Tätä mä ehdin jo vähän sivutakin tossa alkuviikosta. Suurin syy on tosiaan se, että mä haluan nähdä miten paljon mun elämä todellisuudessa muuttuu jos siinä ei ole alkoholia mukana. Kun mä oon kännissä, mulla on mukavaa. Mulla on mukavaa sillonkin, kun mä en ole kännissä. Kun mä oon kännissä, mä tanssin, riehun ja tutustun uusiin ihmisiin. Mä tanssin, riehun ja tutustun uusiin ihmisiin myös silloin, kun mä en ole kännissä. Kun mä oon kännissä, ihmiset sanoo, että mä olen hauska ja täynnä ideoita. Ihmiset sanoo sitä mulle myös sillon, kun mä en ole kännissä. On kuitenkin asioita mitä tapahtuu vain, kun mä olen kännissä. Mä oon vastuuntunnoton ja huolimaton. Mä lähden tuntemattomien ihmisten mukaan kyseenalaistamatta. Mä kadotan tavaroita. Mä loukkaan ihmisiä jotka on mulle rakkaimpia. Mä itken. Mä suutun. Mä katoan. Nämä taas on asioita, joita ei tapahdu kun mä olen selvinpäin.

Siis miksi mä juon? Koska se on mulle tuttua. Se vapauttaa mut viimesistäkin peloista ja itsetunto-ongelmista. Se tuo nopean tyydytyksen, nopeita tunteita. Toi viimeinen on ehkä tärkein. Mä en välttämättä aina tunne samalla tavalla kun muut ihmiset. Tää on asia mistä mulle on sanottu miljoonia kertoja. Mä ajattelen järjellä ja oon todella harvoin mun tunteiden vietävissä. Se saa mut välillä vaikuttamaan tunteettomalta ja kylmältä. Alkoholi vapauttaa mut mun tunne-esteistä ja antaa mun pienen hetken ajan tuntea asioita samalla tavalla kuin "normaali ihminen". Mä oon käyttänyt alkoholia mun tunteiden käsittelyyn ja vihdoin tajunnut, että se on väärä tapa. Se on suora tie siihen, että olisin kännissä jatkuvasti. Joka päivä.

Siksi mä oon päättänyt, että tän vuoden aikana mä löydän uusia tapoja käsitellä mun tunteita. Uusia tapoja samaistua ihmisiin. Uusia tapoja hyväksyä ihmisten läheisyys. Uusia tapoja saada nopeita tyydytyksiä. Uusia tapoja olla mä. Koska mä olen ansainnut sen. Mä olen ansainnut antaa itselleni luvan tuntea ilman alkoholia.

Siksi.