Maaliskuu

Missä Sami?

Kuten moni varmaan tietää, mä kadotin Samin.

Jos taas et tiedä, se ei ole relevanttia.

Kyseessä on oikeastaan melko turha tarina joka aiheutti turhan suuren hälyn.

Häly Samin ympärillä on jo hälventynyt, mutta se jätti mun päälle leijumaan paljon vastaamattomia kysymyksiä. 

Melkein viikoittain joku kysyy multa
      "mikset sä käy treffeillä?" ja/tai
          "mikset sä koskaan tapaile ketään?" ja/tai
                "kaikki tarvii rakkautta, mikset sä tarvii?".

Vastaus on, etten mä usko nykyiseen parisuhdemalliin. Mä uskon kyllä perinteiseen parisuhdemalliin, siihen missä sä uhraat vapautes aidoista tunteista ja realistisesta uskosta siihen, että kyseessä on henkilö joka voi taata tulevaisuuden missä sä jaksat katsella yhtä ja samaa ihmistä ikuisesti. Mä en vaan usko siihen, että nykymaailmassa, varsinkaan mun menneessä maailmassa, parisuhde vois kestää.

Mä en myöskään usko, että jokaiselle ihmiselle on olemassa vain se yksi ja oikea kumppani.

Tää kaikki herättää yleensä kysyjässä vaan liudan jatkokysymyksiä:  

"Miksi?"

Mä vihaan kysymystä "miksi" kontekstista riippumatta. Miksi mun pitää selittää kenellekkään miksi mä olen tehnyt jonkun valinnan? Mutta vastatakseni kysymykseen:

koska mun normaalissa perheessä vanhemmat on eronnut ja arkea tasapainotellaan kahden kodin välillä. 

Mun normaalissa perheessä eroaminen on normaalia. Kumppanin vaihtaminen on normaalia. Uuden rakkauden löytäminen on normaalia. Se ei tarkoita, että mun vanhemmat ois epäonnistunut vanhempina. Mä oon kaikinpuolin yllättävän fiksu. Se vaan tarkottaa sitä, että mä oon oppinut ajattelemaan järjellä, en tunteilla. Ja niin pitäs opetella aika monen muunkin: Suomessa päättyy avioeroon 13 000 paria vuodessa. Miten tälläisessä maailmassa voi uskoa rakkauteen? 

"Oletko?"

Tunteeton? En. Mä en vaan heittele mun tunteita turhaan ilmoille. Mä koen äärimmäisen tunnerikkaat ihmiset huomionhakuisina. Se, että suuttuu, itkee tai kiljuu onnesta joka väliin on äärimmäisen raskasta.

Mut sit taas ne ihmiset jotka on tälläsiä pitää mua äärimmäisen raskaana koska musta ei saa koskaan selvää. 

Se ei kuitenkaan tarkota ettenkö mä tuntis asioita.
Mä itken yksin mun huoneessa keskimääräisesti enemmän kun kovin moni uskois.
   Usein sillä on jotain tekemistä kivan koiravideon kanssa missä omistaja palaa sodasta kotiin mut asiaa yhtään väheksymättä kyyneleitä on olemassa.

Mä suutun, mut mä koen et on järkevämpiäkin, ja suuttumuksen kohteelle raskaampia, tapoja hoitaa asia kuin puhdas huutaminen ja raivoaminen.
   Se on varattu vain niille ihmisille joista mä oikeesti välitän. Jos sä et oo ansainnu mun kunnioitusta, mä aion keskustella sun kanssa asiallisesti ja kylmän viileästi syyt ja seuraukset.

Mä myös ihastun helposti.
   Mä oon vaan aivan äärimmäisen hyvä vakuuttamaan itelleni miksei se koskaan toimis.

"Haluatko?"

Aviomiehen? En. Mulle ei riitä, että mä löydän miehen jonka kanssa mennä naimisiin.

Mä haluan avioliiton. Tasavertaisena, rakastavana ja ikuisena. 

Mä en halua naimisiin koska yhteiskunta näkee sen ainoana oikeana vaihtoehtona, vaan jonkun kanssa, vaan huomatakseni etten mä lupauksistani huolimatta pysty olemaan sen ihmisen kanssa ikuisesti. Jos ja kun mä sanon tahdon mä haluan sanoa sen vain kerran.

Lapsia? En. Mulle ei riitä et mä saan lapsia.

Mä haluan perheen. Turvallisen, ison ja onnellisen. 

Mä en myöskään halua välttämättä biologisia lapsia. Mä oon ollu tällä kannalla jo tosi nuoresta, mut mä mielummin annan perheen jollekkin lapselle joka elää täällä jo kuin tuon tähän ihmisen saastuttamaan maailmaan uuden. Tää ei oo järkkymätön mielipide. Mä oon valmis uhraamaan mun periaatteet jos mun tuleva kumppani haluaa välttämättä biologisen lapsen. Tää on vaan mielummin. Koska maailma on liian paha paikka elää ilman vanhempia. 

"Etkö?"

Kaipaa läheisyyttä? En. En samalla tavalla kun muut.

Mä vihaan sitä, et muhun kosketaan jos mä en oo antanu lupaa. 

Mä vihaan sitä et mua halataan. 

Mä vihaan sitä turvallisuuden tunnetta mitä toisen ihmisen kosketus tuo. 

Mä en oo ollu valmis tiputtamaan mun muureja ja päästämään ihmisiä sisään. Mä en oo ollu valmis antamaan jonkun toisen ihmisen pitää musta huolta. 

Miks mä olisin sit antanu Samille mahdollisuuden? 

Koska viimesen 8kk aikana on tapahtunu paljon.

Mä tiedän aika tarkkaan kuka mä nykysin olen.

Mä ymmärrän mua ja mun valintoja paljon paremmin. 

Ja mä uskon, että elämä vie.

Joten sen kaiken hälinän keskellä kun Sami katos, mä olin vähän pettynyt. 

Ja niin oli moni muukin.

Ja siks mä oon päättäny et ehkä on tullu aikaa laskee mun muureja.
Ei liikaa, mut niin et mul on viel mukava olla. 

Ja siks mä lupaan, et seuraavan kerran kun joku pyytää mua ulos jossain muualla kun tinderissä tai kännissä mä lähen.

Koska tää on valintojen maailma. 

Ja mä oon päättänyt valita antaa tunteille mahdollisuuden.

Miltä alkoholin käytön lopettaminen todella tuntuu?

Multa kysytään usein miltä nyt tuntuu.

Miltä tuntuu lopettaa alkoholin käyttäminen sadasta nollaan.

No minäpä kerron.

Ennenkuin mitään edes tapahtuu alkaa tiedostaminen. Tiedostaminen, että jotain suurta on päättymässä. Siitä ei halua päästää irti, siihen takertuu entistä tiukemmin. Tulevaisuus yksin pelottaa.

Mitä jos en pärjää ilman? Mitä jos en pysty toimimaan yksinäni?

Viimeiset pari viikkoa ennen irtautumista ei halua tehdä muuta kuin pitää kiinni.

Totuus iskee valtavalla voimalla kun eron hetki koittaa.

Olen yksin.

Mitäs nyt?

Alkaa hirveä harrastuksien keräily jottei ajattele asiaa.

Ajatukset on pidettävä kiireisinä tai ratkean.

Kun tarpeeksi aikaa on kulunut alkaa helpottaa.

Tottakai se tuntuu pahalta nähdä, kuinka se on muiden kanssa.
Harmittaa, kun ei enää ole lupaa koskea.

Harmittaa kun muilla on.

Joutuu muistuttamaan itselleen, miksi se piti lopettaa.
Muistaa pahat hetket.

Muistaa itkut, surut ja aamut kun herää vihaisena itselleen.

Ei enää tee mieli.

On iloinen, onnellinen, terve.

Vapaa.

Mutta pian muistaa taas vain hyvän.

Pitkät kesäillat. Vapauttavan tunteen kun ollaan yhdessä. Keskustelut. Sekavat hetket. Naurut. Toisen kautta löydetyt uudet ystävät jotka eron hetkellä jäivät taakse. Hämyisten pubien nurkat. Kuiskaukset. Salaisuudet. Tunteet.

Kahdenkeskeiset hetket kun oli paha olla ja oli jotain mikä antoi lohtua.

Alkaa kaipuu ja kyseenalaistaa kaiken.

Tekee mieli palata takaisin.

Se tuntuu tutulta ja turvalliselta.

Ja kielletty on aina kiellettyä.

Jälleen palaa takaisin muistuttamaan itselleen syitä.

Ja kaiken tämän keskellä epävarmuus siitä, onko tämä lopullista?

 Jos jokin on ollut osa elämää pitkään, on tunteita vaikea hävittää.

Eivät ne katoa.

Jos jokin on joskus tehnyt onnelliseksi edes hetken, haluaa siihen palata aina uudestaan.

Alkoholin käytön lopettaminen on kuin pitkän parisuhteen loppuminen.



Tai mistäs minä sen tiedän.

Ehkä joku päivä.

Totuus viinattomasta vuodestani

Vapaus unelmoida

Kun mä olin pieni, mä halusin olla kaikkea.

Mä muistan kuinka mä haaveilin ihan tavallisista pienten tyttöjen asioista: mä halusin olla prinsessa, balleriina ja eläinlääkäri. Mutta mä halusin myös olla vähän pienille tytöille epänormaalimpia asioita: astronautti, ninja ja ensimmäinen naispresidentti.

Myöhemmin mä unelmoin et musta tulis kampaaja. Mä halusin pitkään perustaa oman kauneushoitolan ja mulla on vieläkin ala-asteella tehtyjä piirustuksia Heidin Kauneussalongista jossa taviksillakin on mahdollisuus saada julkkisten kohtelua, täysivaltainen koko päivän kestävä hoitopaketti joka sisältää hiukset, meikin ja vaatteet maksaa 5€.

Yläasteen alkaessa mä aloin jahtaamaan hieman realistisempia unelmia ja uskoin vahvasti, että musta tulee ammattiurheilija. Kuten me ollaan jo todettu, kohtalo puuttu peliin ja särki sen toiveen.

Yläasteen loputtua mä tiesin miten mä voin olla tätä kaikkea. Mä rupeen näyttelemään. Lavalla mä voin olla mitä tahansa mä oon koskaan toivonu ja sitä kohti mä oon menny siitä asti.

Ja se unelma elää edelleen.

Mut tällä hetkellä se on just sitä, unelma.

Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyönlinjalle otetaan vuosittain
1% hakijoista.
99% varmuudella mä en koskaan tule olemaan yksi niistä ja mä ymmärrän sen.

Nyt, ihan viime vuosien aikana mun unelmaa näyttelemisestä on alkanut sivuttamaan haave ohjaamisesta. 

Heti seuraavana listallani olevaan Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalle otetaan vuosittain hieman yli 3% hakijoista. Todennäköisyydet hieman paremmat, muttei vielä ihan vakuuta realistisuudellaan mun isää.

Siksi nyt käynnissä olevassa kevään yhteishaussa mä olen lähtenyt tavoittelemaan myös muita unelmia.

17.3. hakupapereissa tulee olemaan ainakin korkeakouluja joiden avulla pääsisin opiskelemaan elokuvaohjaajaksi, kulttuurituottajaksi ja sisustussuunnittelijaksi.

Enkä mä edes tiedä suurinta osaa aloista joita suomalaisissa korkeakouluissa voi opiskella.
Vielä hetki sitten koko maailma oli mulle avoin.

Ja vasta viime viikonloppuna mä sanoin mun serkulle, et mä haluun vaan päästä takas opiskelemaan.
Ihan mitä tahansa.

Kunhan mä saisin vähän levitellä siipiäni jollain alalla.

Mutta tänä aamuna sain iskun naamaan:

Hallitus on eilen äänin 95-91 äänestänyt opintotukilain muutoksen puolesta.

Tämän lakiesityksen mukaan opiskelijalle ei ole vastaisuudessa oikeutta opintotukeen usean samantasoisen korkeakoulututkinnon suorittamiseksi. Muutoksella halutaan nopeuttaa opiskelijoiden siirtymistä työmarkkinoille ja vähentää valtion menoja.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Jos pääsen opiskelemaan vaihtoehtoihin 3-5, mä voin oikeestaan heittää hyvästit haaveilleni opiskella Teatterikorkeakoulussa koska valtio ei aio tukea mun opiskelua.
Rahallinen avustus myönnettäisiin enää ensimmäisiin korkeakouluopintoihin.

Suomeksi:

Suomen valtio antaa mulle luvan enää yhteen unelmaan.
Yhteen lopulliseen valintaan siitä, mitä mä haluan elämältäni.

Mietitäämpä tätä nyt ihan realistisesti.

Kun suomalainen valmistuu normaalissa tahdissa lukiosta on hän n. 19-vuotias.

Mitä mä ja mun kaverit tehtiin 19-vuotiaana?

Äärimmäisen huonoja valintoja.

Ajatuskin siitä, et joku meistä olisi siinä iässä heittänyt ilmoille realistisen tulevaisuudensuunnitelman on naurettava.

Moni mun kavereista pääsi opiskelemaan suoraan lukiosta.

Yhdelläkään näistä ei ole aikaa tehdä tarpeeksi töitä rahoittaakseen opintonsa.
Jokainen heistä nostaa opintotukea.

Ja monen heidän suusta olen nyt, kun koulut on käyty melkein loppuun, kuullut lauseen:

"Tää ala ei ollut sitä mitä mä odotin"

He käyvät koulunsa loppuun ja etsivät itselleen uuden alan.
Koska juuri lukiosta päässyt ei voi tietää mitä elämältään haluaa.

Tämän lain puolesta äänesti 95 hallituksen jäsentä.

Kuinka moni näistä hallituksen jäsenistä tiesi varmasti mitä he halusivat tehdä loppuelämänsä kun he hakivat ensimmäistä kertaa opiskelemaan?

Ei ainakaan Tarja Filatov joka opiskeli Tampereen yliopistossa tiedoitusoppia, muttei tehnyt koskaan graduaan loppuun.

Ei Merja Kuusisto joka Kauppateknikon opintojen jälkeen opiskeli itsensä sairaanhoitajaksi. 

Eikä Pauliina Viitamies joka on valmistunut vuonna 2000 filosofian maisteriksi, mutta opettanut samasta vuodesta eteenpäin filosofian sijaan historiaa kouluissa.  

Ei Erkki Tuomioja joka on opiskellut valtiotieteiden kanditaatin ja tohtorin tutkintojen välissä ekonomiksi.  

Eikä edes mun oman kylän poika Alexander Stubb joka on opiskellut kaikennäköistä pitkin poikin maapalloa aina yhteiskuntaopista taiteeseen.

Enkä usko, että yksikään jaa äänen antanu sanoi lapsena haaveilevansa paikasta hallituksessa.


    Nyt mä vetoan meidän päättäjiin:

Kuunnelkaa nuoria. 

Kuunnelkaa meidän ääntä.

Me ollaan keskeneräisiä.

Meillä on halu opiskella. 

Meillä on halu oppia. 

Ja meillä on unelmia. 

Mulla on unelma. 

Se ei ehkä ole kaikkein 

realistisin unelma,

mutta mä pyydän: 

älkää murskatko sitä.

Äänestäkää perjantaina muutosta vastaan.

Te annoitte mulle jo vapauden valita, antakaa mulle myös vapaus unelmoida.

Helmikuu

Sinebrychoff Park Rangers

Viime keväänä näihin aikoihin mä asuin Niittylahden opistolla, 15m² huoneessa kauniin ja ihanan (adjektiivit jotka olivat neidin ehtona siihen, että saan kirjoittaa tästä aiheesta) ystäväni Rosan kanssa. Mä olin joulun alla tehnyt päätöksen, että kesän jälkeen mä oon vuoden käyttämättä mitään alkoholituotteita. Mä olin jo kokenu sen ensimmäisen, tunnetuimman suomalaisen alkoholikulttuurin: humalahakuinen juominen ja rankka bilettäminen viikonlopusta toiseen. Mä halusin kokea sen toisen, jatkuvasti yleistyvämmän suomalaisen alkoholikulttuurin, mun sen hetkisen elämän täyden vastakohdan: totaalikieltäytymisen, täyden absolutismin, raittiuden. Mä olin pikkuhiljaa alkanu kertomaan ihmisille tästä ja saanu vaihtelevia reaktiota. Suurin osa oli sitä mieltä, ettei oo mitään mahdollisuutta et bailukeisari pystyis siihen ja nauro päin naamaa. Osa suuttu mulle, joka oli ihan käsittämätön reaktio. Osa toivotti onnea yritykseen. Osa (lähinnä mun vanhemmat) nosti kädet ilmaan ja huus hallelujaa.

Rosa tuli hiihtolomalta Niittylahteen. Kerroin Rosalle mun suunnitelmista ja se nauro. Loukkaannuin vähän, mut Rosa selitti, et se nauraa koska sen äiti oli löytäny meille täydellisen kesäduunin. Naurettavan tilanteesta teki se, että mä kerron sille mun suunnitelmista just nyt, kun sen työntantajan tunnetuimpiin maamerkkeihin kuului jo tähän mennessä Batteryksi muuttunut jättimäinen KOFF-tölkki valtatien varressa.

Sinebrychoff etsi jälleen Koffari Park Rangereitä.

Mulla ei ollu mitään hajua mikä Park Ranger on eikä Rosakaan osannu sitä sen enempää selittää. Avattiin se ilmotus ja saatiin vähän infoa aiheesta. Sinebrychoff palkkaa kolmatta vuotta putkeen kaksi toisilleen entuudestaan tuttua ihmistä viettämään kesän "Helsingin suurimmassa ja vihreimmässä avokonttorissa", Sinebrychoffin puistossa. Työn kuvaan kuului puiston siisteyden edistäminen ja käyttäjien viihtyvyyden lisääminen. Ei kertonut vielä kovinkaan paljoa, joten pistettiin Google laulamaan. Sinebrychoff Park Rangersien facebooksivut avasivat aihetta jo paljon. Somesisällön tuottamista, tapahtumien järjestämistä, pelien lainaamista ja puiston siivoamista. Mikäpä jottei. Ainoa ongelma oli, että hakemuksen videoineen pitäisi olla perillä viikossa ja mun tietokone oli hajonnut muutama päivä aikaisemmin, mikä tarkoitti sitä, ettei meillä ollut videoneditointi mahdollisuutta Niittylahdessa. Pikku vikoja, ei anneta sen lannistaa.

Näyttelijänalut tekee homman kunnolla loppuun asti ja vähän yli. Yksi päivä käsikirjottamista, kaksi päivää kuvaamista. Viikonlopuksi juna Helsinkiin ja iskän MacBook auki. Yksi päivä editointia. Tuloksena tämä:

Sähköpostilla hakemus menemään. Homma hoidettu, hetkeksi takasin koulunpenkille ja sit matka takasin Espooseen ylioppilaskirjotuksiin.

Huojentuneena mä poistun kirjotuksista. Meni syteen tai saveen, ne on nyt vihdoin ohi. Enää ei oo paluuta. Viimeset mahdollisuudet on menny. Avaan mun puhelimen. Kaksi puhelua tullut. Yksi Rosalta ja yksi tuntemattomasta numerosta. Rosa ensin.

"Me saatiin kutsu haastetteluun!"

Mitä? Voi ei, tottakai ne soittaa just sillon kun mä en voi vastata. Me oltiin tarkotuksella laitettu kaikki mun tiedot ekaks, Rosa kun häkeltyessään on sosiaalisesti todella kiusallinen.

"Mitä sä sanoit niille?"

"Et sä soitat niille takas ja sovitaan haastattelupäivä"

That's my girl. Pistettiin viestiä puolin ja toisin. Ne oli kutsunu 3 paria haastatteluun jotka järjestettäisiin parin viikon päästä. Koska me oltiin toisella puolella Suomea, meidän vuoks saatiin sovittua erillinen päivä jolloin meidän opettajille, heille ja meille kävi matkustaa takasin kotikulmille. Niimpä me hypättiin huhtikuussa junaan ja matkustettiin Vantaalle Sinebrychoffin tehtaalle (joka on muuten sivumennensanoen valtava). Ilmottauduttiin aulassa ja saatiin vierailija kyltit. Hetken odottelun jälkeen meidät tuli hakemaan viestintäpäällikkö Timo Mikkola ja viimesetkin jännityksen rippeet katosivat. Timo otti tilanteen mahtavasti haltuun, esitteli meille paikkoja, rupatteli mukavia ja johdatti istumaan. Seuraamme liittyi Marja-Liisa Weckström, Sinebrychoffin viestintäjohtaja ja haastattelu alkoi. Tilanne kaikenkaikkiaan oli todella rento. Kerroimme itsestämme, ystävyydestämme ja ideoistamme. Olimme ehdottoman omia itsejämme: hauskoja, kiusottelevia, äänekkäitä, sosiaalisia ja rehellisiä. Juuri sellasia, jollaisia olimme ystävyydemme alkumetreiltä lähtien olleet toistemme seurassa. Timo ja Marja-Liisa kuuntelivat, nyökyttelivät ja nauroivat hulvattomille jutuillemme. Haastattelun päätteeksi meille painotettiin, että vielä kaksi paria oli tulossa haastatteluun. Timo saattoi meidät takaisin aulaan.

"Kyllä se teidän video oli ihan ylitse kaiken."

Ulkona heitimme yläfemmat, paremmin ei olisi voinut mennä.

Me matkustettiin takaisin Niittylahteen ja odotettiin. Ja odottettiin. Ja odotettiin. Kun muiden haastateltavien haastattelupäivä koitti me ei pystytty keskittymään mihinkään. Lopulta meidän opettajakin luovutti ja antoi meidän hyppiä seinille. Mutta puhelua ei tullut. Viikonloppu koitti ja Rosa lähti kotiin Helsinkiin. Seuraavana maanantaina ei olisi koulua joten pitkä viikonloppu oli oiva tilaisuus mennä tapaamaan perheitä, mutta mun piti tehdä Taikin ennakkotehtäviä, joten olin jumissa opistolla. Maanantaina sain puhelun. Mä en muista yhtään, mitä siinä sanottiin. Mä vaan muistan kuinka se loppu, mä soitin Rosalle ja sanoin, ettei me saatu sitä. Mä kuulin Rosan äänestä pettymyksen:

"Okei, no ei voi mitään kai mä sit otan sen puhelinmyyntiduunin"

"Läppä oli, tottakai me saatiin se"

Seuraava viikko meni hullussa sekasorron meinigissä. Tuntu uskomattomalta miten onnekkaita me oltiin. Me saatais olla viel koko kesä yhdessä ulkona, auringossa, pehmeessä laskussa siihen, ettei enää asutakkaan samassa huoneessa.

Meidät kutsuttiin käymään tehtaalla uudestaan allekirjottamassa sopimukset. Meille esiteltiin tehdasta tarkemmin, me tavattiin Sinebrychoffin henkilökuntaa ja syötiin erinomainen lounas tehtaan ruokalassa jossa eri alueiden edustajat esittelivät toiveita siitä, mitä haluaisivat meidän tekevän kesän aikana. Lopuksi meistä napattiin tämä, ensimmäinen kuvamme virallisina Koffari Park Rangereinä:

Kesä tuli todella nopeasti. Ensimmäisenä työpäivänä me kivuttiin Sinebrychoffin tornille, jossa Timo meitä odotti. Purettiin kamat torniin joka toimisi meidän tukikohtana koko kesän, vedettiin uudistuneen Koffari paidat päälle ja käytiin Cafe Fannyssa syömässä ensimmäinen lounas. Lounaan jälkeen Timo jätti meidät ja me seistiin Koffarissa ja katottiin ympärillemme. Aurinko paisto kirkkaalta taivaalta ja pikkuhiljaa ihmisiä alko virtaamaan nauttimaan kesän ensimmäisitä päivistä. Me napattiin kärry ja mentiin lähimmälle huoltsikalle täyttämään renkaat jotka oli talven aikana päässy tyhjenemään. Takasin mennessä mä työnsin Rosaa kärryssä. Ihmiset tööttäili, vilkutti ja hymyili ja me naurettiin. Tornilla me pakattiin kamat kärryyn ja rullattiin puistoon. Varjo pystyyn ja kamat leveesti. Meitä katottiin vähän epäluuloisesti, mut me hymyiltiin takas. Jo ekana päivänä joku kävi lainaamassa mölkyn. Aateltiin, et jos tää on tässä, niin me ollaan maailman onnekkaimmat ihmiset.

Seuraava päivä oli kylmä. Ja siitä seuraava. Ja sit sato. Me alettiin vaipua epätoivoon. Istuttiin tornin ylhäällä sateella ja taisteltiin kylmyyttä tuulessa. Onneks meillä oli Sinebrychoffin sadetakit, ne pelasti monelta ikävältä yllätykseltä. Tylsää oli ja tekemistä ei yhtään, puistossa ei yksinkertasesti ollut ihmisiä.

Mut sit se alko. Hullu helleaalto joka jatku lähes koko kesän. Ja me pistettiin leiri pystyyn, kirjotettiin liiduilla ympäri puistoa ketä me ollaan, miks me ollaan ja mitä me tehdään. Ja ihmisiä alko virtaamaan. Pelejä lainattiin, meille juteltiin, me kuultiin uskomattomia tarinoita ja kavereita kävi moikkaamassa.

Ja me huomattin kuinka raskasta se duuni oikeesti on.

Se, että istuu puistossa on vain pieni osa siitä duunista. Päivä alkaa ja loppuu sillä, että roudataan hirvee määrä tavaraa tornilta alas ja takas ylös. Ollaan jatkuvasti ihmisten tarkkailevan silmän alla, virheliikkeisiin ja sanoihin ei oo varaa. Ja sitä se duuni nimenomaan on, ihmisten tarkkailun alla olemista. Huonoja päiviä ei saa olla vaan hymy pitää jatkua aamupäivästä myöhään iltaan asti. Vapaata ei oo viikonloppusin vaan keskellä viikkoa, joten kavereita näki harvoin jos ne ei tullu Koffissa käymään ja jos sato se oli loputonta odottelua, koska torniakin voi siivota vain muutaman kerran ennenkun se kiiltää.

Mut se oli kaiken sen arvosta, koska meidän kesä oli ihan mahtava. 

Melkeen koko kesän aurinko paisto, me päästiin järjestämään just sellasta ohjelmaa kun itse haluttiin, saatiin uusia ystäviä ja löydettiin uusia puolia toisistamme. Me hengailtiin Asemanlapset ry:n Walkers talolla vetämässä bingoa ja syötiin erinomaisia lounaita (JA BRUNSSEJA EN EES PYSTY PUHUMAAN NIISTÄ OMG) Cafe Fannyssa. Me pelailtiin pelejä ja kuunneltiin ja kerrottiin tarinoita. Me tehtiin juttuja, joita me ei koskaan oltais muuten tehty. Me järjestettiin parit minifestarit ja rikottiin Satu Tuomelan kanssa suomen ennätys puistojoogaajien määrässä. Me rokattiin kesä meidän valkosia Koffari paitoja ja kerrottiin ihmisille kuinka tärkeetä on pitää puistoista huolta. Mut turhaan mä yritän ketään vakuuttaa, kattokaa ite:

Meillä oli ihana kesä.
Täydellisyyttä hipova.

               Ja liian nopeesti se oli ohi.

31.8. oli meidän viimeinen työpäivä ja sateisesta aamupäivästä huolimatta aurinkoinen iltapäivä kääntyi illaksi. Hoippu orkesteri oli kerännyt puiston täyteen Jazzin ystäviä ja lopulta musiikki loppui ja ihmiset hajaantuivat. Me kannettiin tavarat torniin ja lukittiin ovi. Me istuttiin portaille tornin eteen. Oli jo pimeetä ja me jouduttiin toteamaan, että kesä oli oikeasti ohi. Se oli siinä ja olo oli todella haikea. Mä avasin Koffin Koffarissa klo 20:38 ja tiesin, että se oli mun viimeinen olut 360:een päivään. Mä join sen hitaasti ja me katottiin kuinka katuvalot sytty Sinebrychoffin puistoon. Sit me heitettiin Rosan kanssa viimeset yläfemmat ja lähdettiin eri suuntiin.

Mä haluun vielä kerran kiittää miljoonasti koko Sinebrychoffin väkeä ja erityisesti Timoa ja Marja-Liisaa jotka piti meistä hyvää huolta, luotti meihin ja antoi meidän toteuttaa itseämme.

       Te annoitte meille ikimuistoisen kesän.

Ja nyt Sinebrychoff etsii tälle vuodelle seuraajia täyttämään meidän valtavat saappaat


















Jos sä kiinnostuit, sä oot täydellinen tähän jos sä oot yli 18-vuotias ja sulla on yli 18-vuotias ystävä tai sukulainen jonka seurasta nautit ja jota kestät hyvinä ja pahoina päivinä.
  Jos sä uskot, että teidän side on niin vahva, että se kestät myös sen ihmisen työminän.
   Jos sä kestät arvostelevia katseita, rakastat ihmisiä etkä pelkää tarttua haasteisiin.
    Jos somekanavat on sulle tuttuja ja hallitset edes pienimuotoisesti videoeditoinnin.
     Jos ymmärrät, ettei kyse ole vain puistossa istuskelusta, vaan se on rankkaa duunia josta sulle ja sun ystävälle maksetaan palkkaa.
      Jos ymmärrät, että duuniajat ovat vaihtelevat ja joskus joudut tekemään töitä kotona myös varsinaisen työajan ulkopuolella.
        Jos ymmärrät, että Sinebrychoff Park Rangerit edustavat ennenkaikke Sinebrychoffia ja pystyt noudattamaan heidän arvojaan.
         Jos ymmärrät, että olette kaukana Vantaalta ja joskus melko yksin ja hukassa, mutta teillä on toisenne ja koko Sinebrychoffin perhe                   vain yhden puhelinsoiton päässä.
       

Jos olet valmis sitouttamaan itsesi koko kesäksi.

Jos kaikki tämä osui nappiin ja päätätte yhdessä ystävänne kanssa koettaa kykyjänne päästä tekemään Suomen parasta kesäduunia, tässä teille vielä pari vinkkiä helpottamaan hakuprosessia.

Olkaa omia itsejänne. Koko matkan ajan. Älkää valehdelko älkääkä peitelkö mitään. Meidän hakuvideo oli överi. Älkää matkiko sitä, tai mitään muutakaan mitä me tehtiin, vaan tehkää omanlaisenne, sellainen joka näyttää teiltä. Olkaa rehellisiä loppuun asti.

Kertokaa jo hakiessanne miksi olisitte paras vaihtoehto työhön. Kertokaa itsestänne ja suhteestanne. Painottakaa vahvuuksianne olivat ne sitten valokuvaus, baletti tai ruuanlaitto.

Jos ja kun teidät kutsutaan haastatteluun menkää valmiin materiaalin kanssa. Miettikää yhdessä mitä haluatte kesällä tehdä ja millaisia teemoja haluatte tuoda esille. Pohtikaa ja suunnitelkaa, älkää menkö valmistautumattomina.

Näillä vinkeillä ja luottamalla omiin kykyihisi saatatte saada tilaisuuden seurata meidän jalanjäljissä.



Ja mä suosittelen tätä kaikille mitä suurimmalla lämmöllä.

Me naurettiin, tutustuttiin ihmisiin, opittiin. Opittiin itsestämme, ihmisistä ja suomalaisesta kulttuurista.

Eikä me kaduta hetkeäkään.

Ja vaikkei Sinebrychoffilla ollut alunperin osaa eikä arpaa mun viinattoman vuoden kanssa, se tärkein, mitä mä opin Sinebrychoffin väeltä oli se, että mun kahden äärimmäisen alkoholikulttuurin välissä on vielä kolmas: alkoholin kohtuukäyttö. Se, että alkoholista nautitaan, oikeasti nautitaan, eikä käytetä yli eikä ali vaan oman hyvinvoinnin rajoissa. Se on se, mihin mä puolen vuoden päästä siirryn. Nauttimaan oluesta seurajuomana, koska rakkaus olueen ei oo kadonnut mihinkään. Sinebrychoffin arvot antoivat mulle uuden perspektiivin juomaan, jota moni suomalainen käyttää väärin.

Joten kiitos tästäki, josta en teitä koskaan päässyt kiittämään, Sinebrychoff.

Mun lisäksi lisätietoja tästä työstä saat ainakin seuraavista kanavista:

Sinebrychoff Park Rangers-facebooksivu

Sinebrychoff Park Rangers-instagram

Myös Timo, jolle hakemuksen lähetätte, vastaa varmasti mieluusti jatkokysymyksiin.

Ja jos duuni lankee sulle, hyvin todennäköistä on, että me tavataan kesällä!