Missä Sami?

Kuten moni varmaan tietää, mä kadotin Samin.

Jos taas et tiedä, se ei ole relevanttia.

Kyseessä on oikeastaan melko turha tarina joka aiheutti turhan suuren hälyn.

Häly Samin ympärillä on jo hälventynyt, mutta se jätti mun päälle leijumaan paljon vastaamattomia kysymyksiä. 

Melkein viikoittain joku kysyy multa
      "mikset sä käy treffeillä?" ja/tai
          "mikset sä koskaan tapaile ketään?" ja/tai
                "kaikki tarvii rakkautta, mikset sä tarvii?".

Vastaus on, etten mä usko nykyiseen parisuhdemalliin. Mä uskon kyllä perinteiseen parisuhdemalliin, siihen missä sä uhraat vapautes aidoista tunteista ja realistisesta uskosta siihen, että kyseessä on henkilö joka voi taata tulevaisuuden missä sä jaksat katsella yhtä ja samaa ihmistä ikuisesti. Mä en vaan usko siihen, että nykymaailmassa, varsinkaan mun menneessä maailmassa, parisuhde vois kestää.

Mä en myöskään usko, että jokaiselle ihmiselle on olemassa vain se yksi ja oikea kumppani.

Tää kaikki herättää yleensä kysyjässä vaan liudan jatkokysymyksiä:  

"Miksi?"

Mä vihaan kysymystä "miksi" kontekstista riippumatta. Miksi mun pitää selittää kenellekkään miksi mä olen tehnyt jonkun valinnan? Mutta vastatakseni kysymykseen:

koska mun normaalissa perheessä vanhemmat on eronnut ja arkea tasapainotellaan kahden kodin välillä. 

Mun normaalissa perheessä eroaminen on normaalia. Kumppanin vaihtaminen on normaalia. Uuden rakkauden löytäminen on normaalia. Se ei tarkoita, että mun vanhemmat ois epäonnistunut vanhempina. Mä oon kaikinpuolin yllättävän fiksu. Se vaan tarkottaa sitä, että mä oon oppinut ajattelemaan järjellä, en tunteilla. Ja niin pitäs opetella aika monen muunkin: Suomessa päättyy avioeroon 13 000 paria vuodessa. Miten tälläisessä maailmassa voi uskoa rakkauteen? 

"Oletko?"

Tunteeton? En. Mä en vaan heittele mun tunteita turhaan ilmoille. Mä koen äärimmäisen tunnerikkaat ihmiset huomionhakuisina. Se, että suuttuu, itkee tai kiljuu onnesta joka väliin on äärimmäisen raskasta.

Mut sit taas ne ihmiset jotka on tälläsiä pitää mua äärimmäisen raskaana koska musta ei saa koskaan selvää. 

Se ei kuitenkaan tarkota ettenkö mä tuntis asioita.
Mä itken yksin mun huoneessa keskimääräisesti enemmän kun kovin moni uskois.
   Usein sillä on jotain tekemistä kivan koiravideon kanssa missä omistaja palaa sodasta kotiin mut asiaa yhtään väheksymättä kyyneleitä on olemassa.

Mä suutun, mut mä koen et on järkevämpiäkin, ja suuttumuksen kohteelle raskaampia, tapoja hoitaa asia kuin puhdas huutaminen ja raivoaminen.
   Se on varattu vain niille ihmisille joista mä oikeesti välitän. Jos sä et oo ansainnu mun kunnioitusta, mä aion keskustella sun kanssa asiallisesti ja kylmän viileästi syyt ja seuraukset.

Mä myös ihastun helposti.
   Mä oon vaan aivan äärimmäisen hyvä vakuuttamaan itelleni miksei se koskaan toimis.

"Haluatko?"

Aviomiehen? En. Mulle ei riitä, että mä löydän miehen jonka kanssa mennä naimisiin.

Mä haluan avioliiton. Tasavertaisena, rakastavana ja ikuisena. 

Mä en halua naimisiin koska yhteiskunta näkee sen ainoana oikeana vaihtoehtona, vaan jonkun kanssa, vaan huomatakseni etten mä lupauksistani huolimatta pysty olemaan sen ihmisen kanssa ikuisesti. Jos ja kun mä sanon tahdon mä haluan sanoa sen vain kerran.

Lapsia? En. Mulle ei riitä et mä saan lapsia.

Mä haluan perheen. Turvallisen, ison ja onnellisen. 

Mä en myöskään halua välttämättä biologisia lapsia. Mä oon ollu tällä kannalla jo tosi nuoresta, mut mä mielummin annan perheen jollekkin lapselle joka elää täällä jo kuin tuon tähän ihmisen saastuttamaan maailmaan uuden. Tää ei oo järkkymätön mielipide. Mä oon valmis uhraamaan mun periaatteet jos mun tuleva kumppani haluaa välttämättä biologisen lapsen. Tää on vaan mielummin. Koska maailma on liian paha paikka elää ilman vanhempia. 

"Etkö?"

Kaipaa läheisyyttä? En. En samalla tavalla kun muut.

Mä vihaan sitä, et muhun kosketaan jos mä en oo antanu lupaa. 

Mä vihaan sitä et mua halataan. 

Mä vihaan sitä turvallisuuden tunnetta mitä toisen ihmisen kosketus tuo. 

Mä en oo ollu valmis tiputtamaan mun muureja ja päästämään ihmisiä sisään. Mä en oo ollu valmis antamaan jonkun toisen ihmisen pitää musta huolta. 

Miks mä olisin sit antanu Samille mahdollisuuden? 

Koska viimesen 8kk aikana on tapahtunu paljon.

Mä tiedän aika tarkkaan kuka mä nykysin olen.

Mä ymmärrän mua ja mun valintoja paljon paremmin. 

Ja mä uskon, että elämä vie.

Joten sen kaiken hälinän keskellä kun Sami katos, mä olin vähän pettynyt. 

Ja niin oli moni muukin.

Ja siks mä oon päättäny et ehkä on tullu aikaa laskee mun muureja.
Ei liikaa, mut niin et mul on viel mukava olla. 

Ja siks mä lupaan, et seuraavan kerran kun joku pyytää mua ulos jossain muualla kun tinderissä tai kännissä mä lähen.

Koska tää on valintojen maailma. 

Ja mä oon päättänyt valita antaa tunteille mahdollisuuden.